Vive el momento

Vuosi 2017 alkaa olla päättäjäisiä vailla pulkassa. Facebook tarjosi kivan uuden palvelun ReSnapin, joka tekee tilattavan albumin kaikista vuonna 2017 julkaistuista kuvista. Voi, kun minun vuoteni näytti ihanalta. Paljon ihania tapahtumia, tapaamisia ystävien kanssa, hyvää ruokaa, mukavia matkoja ja kauniita luontoelämyksiä. Te kaikki blogiani seuranneet tietävät sen olleen vain osatotuus vuodestani. Totuus kuitenkin. Se kaikki kuvissa näkyvä on tapahtunut.  Tein vuoden alkupuolella tietoisen päätöksen, että en kerro Facebookissa tai Instassa sairaudestani tai hoidoista. Olen kuitenkin ollut sen suhteen hyvin avoin, mutta kaikille tutuille, joiden kanssa en ole aktiivisesti yhteydessä, en halunnut sitä jakaa. Kaljukuvanikin sai Whatsuppin kautta vain harva ja valittu.  Aika kultaa muistot hurjalla vauhdilla ja hyvä niin. Katsoin eilen sairaala-aikaisia kuvia ja kyllä tuli kyyneleet silmiin, kun henkisesti palasin sairaalasänkyyn ja kylpyhuoneeseen, jossa hoitaja leikkasi hiuksen

Eilen olimme mieheni kanssa kävelylenkillä ja tuskailin monta kertaa, kun piti pysähtyä aina 50 metrin välein hengästymiseni vuoksi. Se tuntuu minusta niin nololta, kun toinen joutuu koko ajan odottamaan ja siksi kävelenkin mieluummin yksin. Lopulta mies pyysi asennemuutosta. Ole onnellinen, että pystyt lähtemään lenkille ja hissukseen pystyt kävelemään ihan reilun lenkin. Tuo on se juttu, miksi me olemme tänään olleet naimisissa 23 vuotta. Tukea ja pukkausta tulee oikealla hetkellä, kuten myös lohduttava olkapää. Tänä vuonna tuota kaikkea on tarvittu todella paljon ja kiitollisuutta siitä en pysty sanoin kertomaan. Jaksan edelleen ihmetellä, että varpaamme osoittavat edelleen samaan suuntaan. Puolisolta on vaadittu kotipuolessa ihan hirveästi ja silti pitää jaksaa hoitaa vaativa työkin. Kotona ei odotakaan hehkeä, aktiivinen puoliso, vaan välillä vain oksenteleva kaljupää, jonka elämä pyörii vain sairauden ympärillä. Siinä on todella punnittu aviolupaus; myötä- ja vastamäessä. Nyt

Talo on hiljentynyt ja vietämme aviomiehen kanssa vielä mökillä rauhallista, sinistä hämäränhyssyä. Olin juuri lenkillä testaamassa uudet Icebugit ja on ne loistavat tällaiselle koiran omistajalle, kun lenkille pitää lähteä myös liukkaalle mökkitielle. Mies kävi Vierumäellä ulkoiluttamassa uutta hiihtoasuaan. Oli kuulemma aiemmin Vierumäen ainoa ’löysillä’ housuilla hiihtäjä. Nyt ei ole meno enää varusteista kiinni. Oli hyvä joulu. Kaikki sujui hienosti. Joulupöydän ympärillä oli kymmenen henkeä ja yksi vauveli. Söimme hyvin, kauan ja paljon. En edes meinannut mahtua keittiöön, kun kaikki osallistuivat niin aktiivisesti. Erityisesti kunnostautuivat kaikki vävyt. Olo vain hujaus, kun oli herkut pöydässä tai keittiö siivottu. Hienoja tyyppejä kaikki. Säät suosivat ja saimme valkoisen, kauniin joulun. Joulupäivänä jäätyi järvikin. Leppoisissa löylyissä, iho vihtomisesta ja avannosta punoittaen mietin, että on elämä aika luksusta. Moni ei pääse jouluna nauttimaan rantasaunan lämmöstä j

Ihana hetki rauhoittua ennen joulun hulinoita. Istun nauttimassa kupillista kahvia paholaisen kakun kanssa. Ulkona on alkanut luvattu lumipyry ja seuraan ulkona talimakkarassa ja lukuisilla lintulaudoilla herkuttelevia pikkulintuja. Lohipiirakka kypsyy uunissa ja vielä tekmättä on lasimestarin lohi ja sienisalaatti. Rauhassa kiirehtimättä. Kuusikin odottaa jo komeana ja tuuheana tänään saapuvia koristelijoita. Kuusi vol. 2. Ensimmäinen oli jo sisällä, mutta kiltisti aviomies lähti sahaamaan uutta, kun oksat eivät jaksaneet kannatella koristeita. Yleensä en kommentoi miehen valisemia kuusia. Jokainen on näinä mökillä vietetyistä 17 vuodesta tuonut joulutunnelman. Ja vain kerran kuusi on kaatunut. Se sattui sinä jouluna, kun kuopus vietti vaihtarivuotta Argentiinassa ja hänelle ei saanut lähettää tunnelmallisia joulukuvia. Kuva kaatuneesta kuusesta uskallettiin lähettää. Tänä vuonna meitä on toistakymmentä viettämässä joulua ja tuntuu mukavalta, kun joulun vietto täällä on tyttär

Nyt alkaa elämä taas maistua elämältä, kun penisilliini on nujertanut taudin. Pääsen taas kuntoilemaan ja rakentamaan kuntoa kohti työkestävyyttä. Erityisen iloinen olen, että jaksoin juuri kiertää koiran kanssa Lehtisaaren. Viime viikolla piti kääntyä takaisin, vaikka uhosinkin tyttärelle jaksavani. Hän ehkä tuntee äitinsä paremmin ja huolehtii kovasti. Tuntuu usein, että hän on äiti ja minä lapsi. Perjantaina olin tapaamassa työterveyslääkäri Leifiä, joka on ihana tyyppi. Hän osaa niin ottaa ihmisen kokonaisvaltaisesti. En ole pelkkä diagnoosirykelmä. Hän oli niin onnellinen puolestani kantasolusiirron onnistumisesta ja laittoi käden sydämelleen. Kovasti pohdimme fiksuinta jatkoa. Kerroin, että vastaanotolle tullessani jo pelkkä autotallista tuleminen vaati pari hengähdystaukoa ja, että aamupäivän asioinnilla käyminen vaatii iltapäiväunet. Vaa`an toisessa kupissa on halu tehdä töitä ja olla osa työyhteisöä tehden jotain järkevää ja tuloksellista. Kardiologin tapaaminen on harmill

Uudessa kodissamme on yksi paha vika. Sieltä ei huvittaisi lähteä minnekään ja koko ajan on sellainen Ikea-mainos -fiilis; ihana olla kotona. Pikkuisen on vielä laitettavaa, mutta nyt vedetään hteken henkeä. Taulut odottivat edellisessäkin kodissa kiltisti lattialla pinoissa muutaman kuukauden. Viime viikonloppuna pidimme täällä jo ensimmäiset juhlat. Kolmas lapsenlapseni sai nimen Vilda ja sitä juhlittiin Suomen suvun kesken. Aiemmin Vilda oli jo Ruotsissa juhlittavana. Juhlat alkoivat dramaattisesti, kun vauva jäi äitinsä kanssa hissiin jumiin liki puoleksi tunniksi. Vildalla oli eväät mukana, mutta hississä olivat myös suurin osa juhlatarjoiluista. Tuli taas mieleen, että juhlia on ihan liian harvoin. Niitä on kiva suunnitella ja perheessä on monta kokkaamisesta innostunutta. Oli myös ihana vaalia perinteitä. Vilda käytti isoäitini 115 vuotta vanhaa kastemekkoa, jossa kaikki suvun jäsenet on kastettu. Näin hänet liitettiin osaksi sukua viidennen sukupolven edustajana. Olin niin

Tiedättekö tunteen, kun tiedät olevasi hiuskarvan verran räjähtämisestä tai luhistumisesta. Joskus aiemmin tällaisia tilanteita saattoi tulla, kun oli vielä PMS-oireita. Olit kuin viulunkieli ja sille ei vain voinut itse mitään. Viime lauantaina notkui kyllä oma kamelinselkäni tosi pahasti. Olin niin uupunut koko viikosta ja aamulla olohuoneen valkoiselta villamatolta löytyneet veritahrat eivät parantaneet tilannetta. Olo oli epätoivoinen ja koko ajan vain itketti. Pää kertoi, että nyt olen niin väsynyt, että ainoa oikea paikka on sänky. Muutama tunti lepoa palauttikin  olotilan siedettäväksi. Tosin pyörryin kerran, kun piti nousta niin nopeasti nousta sängystä rauhoittelemaan villintynyttä pyykinpesukonetta. On mielenkiintoista, kun tunnistaa kävelevevänsä mielen harjalla. Tietää, että nyt olen liian lähellä kuilun reunaa ja putoan, jos en lepää. Tällainen olotila on ollut muutaman kerran vuosien varrella työhön liittyen. Sitä vain painaa eteenpäin kovilla kierroksilla ja ajattele

Aamulla herätessä luulin jo elämän helpottavan, kun olo oli jo parempi. Eilen olin vielä niin kipeä, että piti pyytää tytärtä apuun, kun ei vain jaksanut hoitaa paria pakollista asiaa. Tänään sitten jysähti ja oltiin jo lähellä suurta surua. Koiramme on ollut hiukan vatsavaivainen koko viikon ja oletimme sen olevan muuttostressiä. Yöllä alkoi oksentelu ja ripulointi. Aamulla olin asioilla ja kotiin tullessa odotti useita yllätyksiä eri huoneissa. Iltapäivällä tahti kiihtyi ja ripulit muuttuivat verisiksi. Onneksi pääsimme eläinlääkäriin ylimääräisinä asiakkaina. Caran syke oli huimat 180, joka kertoo kuulemma kivusta. Oma sydänkin veti varmaan samoilla lukemilla. Labrat osoittivat runsaasta nestehukasta. Nopeasti tiputukseen ja suoneen nestettä, antibioottia ja kipulääkettä. Lääkäri kertoi tilanteen olevan hyvin vakava. Diagnoosi on todennäköisesti verinen suolistotulehdus, joka hoitamattomana johtaa nopeasti kuolemaan. Toinen vaihtoehto on haimatulehdus. Oli se rankka hetki, m