Vive el momento

Espanjan reissu on nyt onnellisesti ohi. Paluu  osui pimeään, märkään iltapäivään ja tuntui, että joku on poissa ollessani sammuttanut valot Suomesta. Matka sujui suunnitelmien mukaan ilman mitään haasteita. Ainoa hampaankoloon jäänyt asia oli yksinäisen, iäkkäämmän naisen näkymättömyys ravintoloissa. Myöhemmin saapuneet miehet saivat kyllä palvelua. Tuli kerran ihan kiukkuitku. Jo edellisellä reissulla totesin syömisen ainoaksi yksin matkustamisen varjopuoleksi. Espanjassa ruokailu on sosiaalista ja annokset tehty jaettaviksi. Malagassakin tuntui, että olen ravintolakaduilla ainoa yksin liikkuva. Olin ensin kolme yötä Barcelonassa aviomiehen kanssa ja sitten lähdin sinkkumatkalle. Junailin ensin kaunista rantarataa Valenciaan, jossa vietin kolme yötä. Se oli hauska sekoitus vanhaa ja uutta, modernia arkkitehtuuria. Siellä kävin jopa rannalla yhtenä päivänä. Valenciasta matka jatkui junalla Granadaan. Tosin pysähdyin matkalla Madridissa, jossa söin lounasta ja kävin Thyssenin laaj

"No, itkitkö?", olivat eilen ystäväni ensimmäiset sanat. Ja itkinhän minä. Ihan turhaan olin eilen piirtänyt itselleni silmät. Edes vedenkestävä ripsiväri ei niitä tunteita kestänyt. Onneksi itku oli puhdistavaa ja helpottavaa. Päästän sinut jännityksestä. Olin eilen vihdoin odottamassani Rosen-terapiassa. Jännitin etukäteen, että odotanko siltä liikaa. En todellakaan odottanut. Miten minä, joka aina kaikissa tilanteissa yritän viimeiseen saakka pitää pakkaa koossa, itken heti alkumetreillä vieraan ihmisen kosketusta ja kysymyksiä. Olo oli niin turvallinen ja terapeutti osasi jo melko alussa vääntää oikeista nappuloista. Hän kyseli leppoisasti elämästäni ja teki syvää luotaavia kysymyksiä, joiden vastauksista hämmästyin itsekin. Olin tunnin jälkeen totaalisen väsynyt. Terapeutti sanoi, että olin niin kovalla työllä kätkenyt tunteita, että vaatii voimaa myös päästää niistä irti. Pääsanoma oli ehkä armo. Hän kysyi, miksi olin niin ankara itselleni. Terapian jälkeen jatkoim