Vive el momento

Olin eilen aamujoogassa ensimmäisen kerran 1½ kuukauteen ja se oli täydellistä. Tunsin niin suurta kiitollisuutta. Välillä on ollut usko koetuksella, kun on ollut kaikenlaista remppaa. Nyt olen taas päässyt normaaliin olotilaan. Tosin edelleen ihmettelen, kun syke onkin nykyään levossa alle 60, kun viimeiset kuukaudet on alle 80 lukema ollut harvinaisuus. Kuva Pixabay Viime päivien keskustelut muodostelmaluistelusta ovat olleet minunkin kiinnostuksen kohteena. Olen vuosikymmenten ajan seurannut, tosin katsomon puolelta, erilaisten valmentajien otteita. Ja valitettavan usein on ollut niitä, jotka puhuvat lapsille todella epäystävällisesti. Ja kyse on ollut palloilulajeista. Viime kesänä istuttiin pesäpallokatsomossa Kymenlaaksossa katsomassa B-nuorten peliä. Hämmästelimme mieheni kanssa kotijoukkueen valmentajan kiivasta kielenkäyttöä. Vieressä oli ko. seuran hallituksen jäsen, joka kertoi, että tämä valmentaja on ollut tästä usein puhuttelussa, mutta on niin hyvä valmentaja, että

Olo oli tänään Hyksin heräämössä kuin olisin katsellut Syke-sarjaa omalta sohvalta. Valitettavasti lääkäri Max, alias Antti Luusuanniemi, ei ollut vuorossa. Muuten kyllä homma pelitti ja sain taas kerran loistavaa, ystävällistä hoitoa. Prosessi toimi sujuvasti ilman pitkiä odotuksia ja olin kotiutusvalmis jo yhdeltä.  Hyvien päivätorkkujen aikana minua iskettiin 100 joulen voimalla rintaan kahdella pienellä silitysraudalla. Naapurissa se tehtiin juuri ennen minua ja kuulin, kuinka lääkäri lausui vuorosanansa 'kädet irti potilaasta' ja sitten kuului tömähdys. Ja sama uudelleen. Minä selvisin yhdellä iskulla.  Rytmi korjaantui ja pääsin parin tunnin levon jälkeen kotiin. Toimenpiteeseen olisi voinut mennä jo siitäkin ilosta, että harvoin on aamiainen maistunut niin hyvältä. Sama juttu paastolabrojen kanssa. Kahvit sen jälkeen maistuvat. Olen nyt sitten siirtynyt monella tapaa uudelle vuosikymmenelle ja voin aloittaa sen ihan uudella rytmillä. Toivotaan, että se jatkuisi

Tänään on aika palata arkeen ja edessä on harvinaisen tyhjä kalenteri. Hyvä niin. Viimeinen kuukausi on ollut niin intensiivinen, että harvinaista kyllä, en ahdistu tyhjästä kalenterista. Syy siihen on ylihuomenna tehtävä rytminsiirto. Sen jälkeen pitää ottaa muutama päivä iisisti.  Ehkä viimeisen kuukauden terveydelliset koettelemukset ovat opettaneet, että ei kannata niin suunnitella. Tämä saattaa kuulostaa periksi antamiselta (tai realistiselta). On tunne, että jokainen varattu matka/kurssi/konsertti on riski. Oikeasti en halua ajatella niin, ja toivon osaavani edelleen luottaa tulevaan ja tehdä suunnitelmia. Toisaalta haluan nyt olla muutaman kuukauden rauhallisemmin, kun syksyllä reissasin niin paljon.  Tällaiset ajatukset korostuvat, koska rakas Cara-koiramme sairastui juuri ennen Rooman matkaamme ja edellisenä iltana olimme eläinlääkärissä punakan ja oksentelevan koiran kanssa, jonka silmät turposivat hurjasti puolessa tunnissa. Kyseessä oli selittämätön allerginen reaktio,