Vive el momento

 Nyt se iski. Apatia. Ei auta aurinko, mindfulness, pitkät kävelylenkit tai hyvä ruoka. Viime vuosina olen kovasti harjoitellut kuopasta ylösnousua, mutta nyt vaan tekee mieli löhötä siellä toimettomana.       Kyse on todennäköisesti siitä, että perusluonteeseeni kuuluu aktiivisuus, toimeliaisuus. Vain touhuamalla ja tulevia aktiviteetteja suunnittelemalla tunnen olevani elossa. Periaatteeni on ollut, että jokaiseen päivään pitää miettiä joku kiva juttu. Ongelma alkaa kiertymään siitä, että se kiva juttu on joka päivä tunnin, kahden lenkki jäällä kävellen tai hiihtäen. Sitten on  vielä 22 tuntia kulutettavana ja tähän mennessä en ole kokenut vielä kunnon pitkästymistä. Aina on löytynyt jotain näennäispuuhaa. Mutta nyt tuntuu, että ei mikään enää innosta. Nettijooga - Ei innosta Kuntoiluhaasteet - Ei jaksa Kodin remontointi - Ei saa aikaan Lukeminen ja äänikirjat - Toimii edelleen Jättipalapelit - Tuntuu turhalta Ikkunoiden pesu - 4 ikkunaa, valtava saavutus Nikkarointi - Odotan lämpimi

Daa daa daa-da,  daa-da Kiitää alla autostrada Aina kiire, kiire jonnekin on, on, on Elämä on kuin autolla ajoa. Välillä kiihdytetään, ajetaan ylinopeutta ja toisena päivänä ajellaan vihellellen toisten liikenneraivoa ihmetellen.  Aloin miettimään, että meidän persoonamme ja kyvyn elämänhallintaan pystyisi hyvin päättelemään istumalla kyytiimme. Mieheni sanoi joskus, että helpoin rekrytointi olisi kierros golfia hakijan kanssa. Onneksi aloimme pelata yhdessä vasta pidemmän seurustelun jälkeen, koska golfkäyttäytymiseni ei todellakaan tuonut esiin parhaita puoliani. Ehkä hän olisi jättänyt minut bunkkerin reunalle itkemään ja viskomaan mailoja. Oli niin vaikea sulattaa, että se ei ollutkaan niin helppoa minulle ja kuvittelin oppivani helposti, ilman harjoittelua.  Olen perinyt äidiltäni aika kovan kaasujalan. Hänen (84v.) kyydissään roikun nykyään tiukasti kauhukahvaa pidellen. Ajaminen on varmaa, mutta nopeutta riittäisi runsaisiin sakkoihin ja kortin kuivumiseen. Olen autoillut kiihdy

Sydän pamppailee tavallista kiivaammin. Syke on huitelee epätavallisen korkealla, vaikka vain istun paikallani. Vatsa on jännittynyt ja tiedän nyt konkreettisesti, miksi puhutaan perhosista vatsassa. Hengitys on niin pinnallista, että edes pallea värähtele.  Käyn parhaillaan Sydänliiton mindfulness-verkkokurssia ja edellisellä kerralla käsittelimme juuri stressiä ja sen ilmenemistä kehossa. Tunnistin olevani täydessä stressitilassa. Tein vagus-hermoa rauhoittavia hengitysharjoituksia. Välillä nousin tekemään rentouttavia Asahi-harjoituksia. Ja sitten vain hermoilin.  Minulla oli käsillä rintasyöpäni viides ja toivottavasti viimeinen kontrolli. Istuin annettujen ohjeiden mukaan 15 minuuttia ennen annettua aikaa läppärini ääressä, valmiina etätapaamiseen. Olin jo aiemmin ollut etätapaamisessa hematologin kanssa, mutta nyt se tapahtuisi Maisan, uuden Apottiin liittyvän asiakasportaalin, kautta. Tai niin luulin.  Ennen annettua aikaa oli hyvin rauhallinen. Uskoin, tai halusin uskoa, että k