Nyt se iski. Apatia. Ei auta aurinko, mindfulness, pitkät kävelylenkit tai hyvä ruoka. Viime vuosina olen kovasti harjoitellut kuopasta ylösnousua, mutta nyt vaan tekee mieli löhötä siellä toimettomana.
Kyse on todennäköisesti siitä, että perusluonteeseeni kuuluu aktiivisuus, toimeliaisuus. Vain touhuamalla ja tulevia aktiviteetteja suunnittelemalla tunnen olevani elossa. Periaatteeni on ollut, että jokaiseen päivään pitää miettiä joku kiva juttu. Ongelma alkaa kiertymään siitä, että se kiva juttu on joka päivä tunnin, kahden lenkki jäällä kävellen tai hiihtäen. Sitten on vielä 22 tuntia kulutettavana ja tähän mennessä en ole kokenut vielä kunnon pitkästymistä. Aina on löytynyt jotain näennäispuuhaa. Mutta nyt tuntuu, että ei mikään enää innosta.
Tiedän, että sosiaalisuuden lisääminen olisi yksi, todella piristävä keino. Mutta, miten yhden puhelun tai tapaamisen aikaansaaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Pelkään, että minusta tulee sosiaalinen erakko, joka ei kestä ihmisiä kuin annosteltuna.
Myönnän. Olen turhan kitisijä, jolla on oikeasti kaikki hyvin. Täytyy vain asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Olen jopa etuoikeutettu fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti. Ja jos minusta tuntuukin juuri tänään tältä, mitä se on heillä, joilla oikeasti voimavarat ovat pakkasen puolella ja elämässä ihan oikeitakin ongelmia. Ei vain tällaisia omia "voi, kun on tylsää". Silti nekin ovat minulle todellisia tunteita omassa mittakaavassani, juuri tänään. Ehkä pitäisi taas tarttua Saku Tuomisen kirjaan Kaikki on niin hyvin kuin mahdollista. Fiilikset juuri nyt ovat hänen mukaansa ns. keskipaikkaongelma.
Kommentit
Lähetä kommentti