Olen saunaihminen. Rakastan saunomista ja sen jälkeistä raukeaa olotilaa. Elämä voisi vaikka pysähtyä sellaiseen hetkeen, kun istumme saunan jälkeen aviopuolison kanssa saunan terassilla ja nautimme vuodenaikojen mukaan vaihtuvista maisemista. Saunominen on parasta mindfulnessia ja se myös tuo tunteet pintaan. Jostain syystä viimeisen vuoden aikana juuri sauna on se paikka, jossa olen itkenyt syvimmät itkuni ja purkanut ahdistustani. Se siitä saunarauhasta. Erityisesti on jäänyt mieleen ilta puolentoista vuoden takaa, kun olo vain paheni, mutta mitään syytä ei ollur löytynyt. Katselin saunan ikkunasta korkeita hankia ja kuvasin, että tunnen olevani korkean hangen keskellä, mutta en löydä tietä ulos. Viime kesänä saunoin kyllä, mutta en juurikaan uinut. Saunasta palasin autolla tai aviomiehen kantamana. Tuon kokeneena nautin suunnattomasti, kun voin uida ja kävellä ylös omin avuin. Kevättalvella uskaltauduin jopa avantoon. Minulla on periaate, että käyn aamu-uinnilla jäiden lähdettyä