Vive el momento

Pääsin viikonlopuksi kauan odotetulle Rooman matkalle ja kaikki sujui muutamasta uhkakuvasta huolimatta erinomaisesti. Matkalla yhdistyi hienosti kuntoilu, kulttuuri ja herkuttelu. Tärkeää oli myös kiireetön yhdessäolo aviomiehen kanssa ja pääsy hetkeksi pois näistä viime kuukausina tutuiksi tulleista ympyröistä. Ja sain muutamaksi viikoksi riittävän D-vitamiiniannoksen auringosta. Olen ollut Roomassa kolme kertaa ja enää ei ole pakko kiertää kaikkia nähtävyyksiä. Parasta oli kävely pitkin kapeita, tunnelmallisia kujia ja istuskelu kahviloissa. Joka päivä käveltiin, kunnes väsymys pakotti levolle. Kummasti Rooman auringossa jaksoi paljon pidempään kuin tänään Helsingin tuulessa. Tykkään kirkoista ja niitähän riitti ihailtavaksi joka korttelissa. Pidän katolisten tavasta ottaa uskonto osaksi jokapäiväistä elämää. Tuli myös sytytettyä muutama kynttilä ja melkein kirjoitin toiveita pyhymyksille, kuten katoliset tekevät. Minun tilanteessani on kaikki keinot otettava käyttöön, että toiv

Perhoset lepattavat mahassa. Vilkuilet jatkuvasti käteen liimautunutta kännykkää. Mielessä vaihtelevat elämän värit; toivon vihreä, vaaleanpunainen unelma, energinen keltainen ja epätoivon harmaa. On taas se aika, kun keskittyminen mihinkään muuhun on vaikeaa. Tällaista on pitkäaikaissairaan elämä. Meidän aikaamme rytmittävät kontrollit,  jotka määrittävät tulevaisuuden. Jokaisessa kontrollissa seistään tienhaarassa, josta johtaa eteenpäin useita vaihtoehtoisia polkuja ja siinä risteyksessä sinä itse teet harvoin valinnan. Joku muu heittelee noppaa puolestasi. Toki omilla valinnoilla voi yrittää painottaa noppia pyörimään parempiin lukuihin, mutta pelkkä valtava tahdonvoima tai simpsalapim eivät valintaa ratkaise. Tähän ei vain totu. Aiemmin kontrolleja oli kahden kuukauden välein ja aina sitä lääkärin soittoa odottaa kädet hikoillen. Sitten on niitä kontrolleja, joita taas pelkää sekä kivun että tulosten vuoksi. Yksi sellainen eli luuydinpunktio, on taas edessä parin viikon päästä

Tänään tuli vahingossa urheiltua vähän liikaa ja oli lähellä, että voimat olisivat loppuneet keskelle ryteikköä. Lähdin ulkoiluttamaan koiraamme ja poikkesin mukavalle metsätielle. Pian olinkin saaren toisella reunalla entisellä suosikkireitilläni. Oli ihanaa taas kävellä tuttua rantareittiä. Saavutin tontin, josta johti leveä tie mökillemme. Päätin kuitenkin näppärästi oikaista ja se meinasi koitua kohtaloksi. Taivalsin koko saaren läpi hankalassa ryteikössä. Onneksi on google maps ja suunta säilyi jotenkin. Koirakin oli selvästi hajulla, missä koti on. Nyt se on niin väsynyt, että ei ole juurikaan liikahtanut tuosta takan edestä. Tuollaista se on elämäkin. Välillä mennään helppoja valmiiksi muokattuja reittejä maisemia ihaillen. Kiivetään ylös kukkuloille ja nautitaan hienoista näköaloista. Sitten on niitä hetkiä, kun ollaan ihan hukassa ja poikki. Kaikki ympärillä on vaikeakulkuista, äärimmäistä ponnistelua vaativaa maastoa. Suunta on hukassa ja tuntuu, että en ikinä löydä lämpimään

Ihmisellä pitää olla tavoitteita ja haaveita, jotka ovat tulevaisuudessa kuin kilometripylväät. Sairastuttuani haaveilin ensin, että näen reilun puolen vuoden päästä olevat kuopuksen vanhojentanssit. Sitten paalutin tavoitteeksi ylioppilasjuhlat. Yleisenä toiveena on saada seurata kahden lapsenlapseni kasvamista. Yksi salainen haave oli nähdä keskimmäisen tyttären ensimmäinen lapsi ja se toive toteutui viime sunnuntaina. Älkää pelätkö, ei ne haaveet vielä loppuneet, mutta asia kerrallaan.  Pieni suloinen tyttö syntyi kymmenen päivää etuajassa, mutta niin täydellisenä. Laskekaa vaikka varpaat. Nyt sitten ihmetellään kenen piirteet jatkavat elämäänsä tuossa pienessä prinsessassa. Onko Pentti-vaarin nenä tai ovatko silmät isän? Tietenkin jokainen on oma ainutlaatuinen yksilönsä, mutta tuntuu ihanalta ajatella, kuinka valtavaa sukujen yhdistelmää kukin meistä kantaa. Suvun uusinkin jäsen on yhdistelmä karjalaisia, hämäläisiä, pohjalaista ja ruotsalaisia sukujuuria.  Toinen iloinen asia on

Tänään vietetään Roosa-nauha -päivää ja olen koko sydämestäni ja molemmin rinnoin teeman kannattaja. Suomi on maailman huippu myös rintasyövän hoidossa, mutta ilman vapaaehtoista rahoitusta emme olisi palkintopallilla.  Kuva: Syöpäsäätiö Vuosittain rintasyöpään sairastuu noin 5000, myös muutama mies. Pelkästään Hyksin Rintarauhaskirurgian yksikössä leikataan 1000 henkilöä vuodessa. Luku lähestyy liukuhihnaa, mutta asiakkaana ollessa sieltä saa ihanan henkilökohtaista hoitoa. Syntymäkaupunkini pojat, Duudsonit, ovat suunnitelleet tämän vuoden nauhan ja siinä näkyy hienosti pohjalaisuus. Teemaksi he ovat valinneet rohkeuden. Mietin itse kovasti tätä teemaa. Rohkeutta vaatii se, että vapaaehtoisesti hyppää vuoristorataan, vaikka tietää sen aiheuttavan vatsanväänteitä ja pelon kiljahduksia. Rintasyövän kohdalla näin ei ole. 5000 saa rannekkeen, jota eivät halua, mutta ei ole vaihtoehtoa. Kyytiin on hypättävä ja antaa vastuu jarrumiehelle. Samassa vaunussa kiljuvat myös kaikki läheiset ihmi

Varoitus: Tämä kirjoitus ei ole sitten kyynikoille tai kaikkeen henkiseen hömppänä suhtautuville. Vannon kuitenkin, että kummasti kaikki tällainen alkaa kiinnostaa, kun ihmistä veivataan elämän mankelissa edestakaisin.  'Elämän pelissä on arvaamatonta viisautta ja meillä on monenlaista opittavaa, jota elämä opettaa välillä silkkihansikkain, välillä karskein ottein. Älä arvostele opetuksen tapaa, vaan ota ne vastaan kiittäen. Päästä sitten irti ja nosta katseesi eteenpäin.'  Tämä hieno ajatus löytyy Noora Lintukankaan kirjasta Viihdy omassa arjessasi. Noora on kolmen lapsen äiti, toimittaja ja kundoliinijoogan opettaja. Kirjaa on pakko lukea pieninä annoksina, koska teksti sisältää niin paljon hienoa ajattelua ja konkreettisia harjoituksia. Kiitos Eevu tästä hienosta kirjalahjasta. Olen aina ollut 'pitäisi' ja 'kiinnostaisi' tyyppi meditaation suhteen. Yhdellä retriitillä meditoimme joka aamu aikaisin tunnin verran ja se oli pelkkää fyysistä tuskaa. Olin silloin

Olen niin hullaantunut tästä syksyn väriloistosta. Koko ajan tekisi mieli tallentaa upeita näkymiä, mutta harvoin ne näyttävät kuvassa yhtä loisteliailta. Ajelimme tänään veneellä Heinolan torille ja näkymät matkalla saivat huokailemaan. Tyyni järvi, jonka pintaan heijastuivat rantojen puut kaikissa väreissä. Ja kuten elämässäkin, pitää seassa olla tummia havupuita, jotta ne kirkkaat värit erottuvat. Miten ihmeessä tämän kaiken saisi varastoitua energiaksi talven varalle? Olen ollut koko viikon yksin mökillä ja puuhaa on riittänyt sateisillekin päiville. Torstai oli pitkästä aikaa huono sekä fyysisesti että sen myötä myös hiukan henkisesti. Onneksi ystävä ja työkaveri Tuula soitti ja piristi päivääni.  Pari päivää olin ollut taas tavallista hengästyneempi. Päätin kuitenkin lähteä kiihdyttämään aineenvaihduntaa reippailemalla parin kilometrin verran. Olipa rankka ja masentava reissu. Jouduin pysähtelemään noin 50 metrin välein. Kotona päätin kuitenkin tehdä normaalin joogaharjoituks

Juuri, kun olen niin iloinnut paranevasta olosta, iskee huonompi päivä ihan puun takaa. Eilen oli jo vähän viitteitä, kun noustessa huippasi. Tänään oli aamulla hiukan taas tullut painoa ja siitä lasken aina yksi plus yksi = nestettä. Hengitys on ollut koko päivän pinnallisempi ja metsälenkillä piti taas pysähdellä. Olen yhtä aikaa hämmästynyt ja hämmentynyt. Lääkemäärä on sama kuin aiemmin. Mitä olen tehnyt väärin? En ole edes syönyt rapuja. Tosin eilen herkuttelin tekemälläni sienikinkkurullalla, johon tuli suolasieniä. Vai olenko riehunut taas liikaa?  Täällä on satanut eilisillasta lähtien ja paljon. No, onneksi ei ole nyt vesikoiraa ulkoilutettavana. Toivotaan, että Oulussa on parempi sää. Aamupäivällä aloitin takan maalausurakan. Isoin homma oli pestä se ja laittaa suojaukset. Sain ensimmäisen kerroksen maalattua. Tuli hyvä mieli, kun sain vihdoinkin tehtyä jotain, joka on vaivannut aina, kun istuu sohvalle.  Iltapäivällä sade taukosi ja pääsin metsään sieneen. En tiedä, onko min

Nyt saapui todellinen syksy myös Heinolaan. Vaahtopäät vyöryvät järvellä. Ilma on täynnä keltaisia koivunlehtiä ja vihmovaa vettä. Ihana sää olla sisällä. Hyvää on koko ajan parantuva näköala järvelle, kun rantapuut menettävät keltaisen loistonsa. Aamulla kävin sienimetsässä hankkimassa suppilovahveroita ja punaiset posket. Viime viikolla minulla oli taas tapaaminen Pohjola Sairaalassa kardiologi-Jeren kanssa. Jäi taas hyvä mieli, kun hän oli niin ottanut hoitoni ja toipumiseni asiakseen. Hän oli jopa soittanut hoitavalle hematologille edellisen käynnin jälkeen. Hän kommentoi heti, että näkeekin minun voivan paljon paremmin edelliseen kertaan verrattuna. Hän näki sen kuulemma kaulastani ja havannoi tarkasti saapumistani vastaanotolle. Tehty sydämen ultraus vahvisti, että neste oli poistunut sydämestä ja runsaasti muualtakin. Lääkitystä säädettiin taas pikkuisen.  Kerroin, että olin juuri aktivoinut kuntosalokorttini ja nyt tavoitteena on kunnon kohotus. Hän jarrutteli intoani hiukan ko