Vive el momento

Kyllä helpotti, kun elinikälaskuri lupasi minulle elinvuosia vielä reilut 26 vuotta. Ei hassumpaa, kun välillä olin onnellinen jos sinnittelen vielä reilun vuoden ja näen kuopuksen vanhojen tanssit. Tiedän nyt myös tarkan kuolinpäivän, joka on 19.3.2045. Laittakaa muistotilaisuus kalenteriin. Pixabay Minä olen useasti miettinyt, miltä tuntuisi, jos elinaikaa olisi oikeasti rajallinen aika. Miten ihmeessä pää kestäisi sen, kun aamukammasta vähenisi piikit hurjaa vauhtia. Miten omaiset sen kestävät? Usein tilanne on sellainen, että siinä ei enää bucket-listoja toteuteta. Tiedossa on, että kunto tulee heikkenemään pyristelyistä huolimatta. Olen kerran ollut tilanteessa, kun vakavasti sairaalle oli sanottu, että enää ei ole mitään tehtävissä. En koskaan unohda miehen katsetta. Siinä  oli hätä. Elämää olisi pitänyt elää niin, että mitään ei jää hampaankoloon ketään kohtaan ja kaikki on selvitetty ja puhuttu, vaikka huomenna olisi viimeinen päivä. Mietin joskus, että pitäisikö lapsill

Niin tottumaton tunteisiin Olemme niin tottumattomia tunteisiin, että erehdymme pitämään mitä tahansa syvää tunnetta surullisuutena,  mitä tahansa tuntemattoman pelkona, ja mitä tahansa rauhaa pitkästymisenä. Vietettiin eilen ystävän kanssa mukava ilta. Olimme ensin roikkumassa seinältä pää alaspäin ja ehkä se laittoi taas ajatuksia liikkeelle. Matkalla Saunaseuraan ystävä luki yllä olevan tekstin, joka kolahti heti. Se kuvaa hyvin tunteita pidättelevän pohjalaisen ja tunteiden polulla haparoivia alkuaskeleita ottavan ajatusmaailmaa. Ehkä vain on nykyään liikaan aikaa miettiä ja analysoida. Edes savusaunat ja neljä pulahdusta 8-asteiseen mereen eivät hyydyttäneet juttujamme, päinvastoin. Illan jälkeen nukuin 10 tuntia usean huonounisen yön jälkeen.  Pixabay Aloin vuosikausien jälkeen uudelleen kuuntelemaan Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa teosta. Se on kestänyt hyvin aikaa ja antoi taas ajattelemisen aihetta. Yksi teema liittyi juuri tunteiden patoamiseen,

Elämäni on ollut parin viikon aikana täynnä hienoja elämyksiä, hyviä ystäviä, mutta myös rauhaa itseni kanssa. Viikonlopun vietin Tallinnassa parin ystäväni kanssa ja juttu katkesi parin päivän vain nukkumisen ajaksi. Kaksi päivää tuntui taas liian lyhyeltä, koska näkemistä ja tekemistä oli niin paljon. Jopa shoppailu jäi väliin. Kävimme uudehkossa Fotografiska taidemuseossa ja siellä oli kolme hienoa näyttelyä. Päänäyttely, Kirsty Mitchellin Imedemaa oli huikean hieno. Satumaisia lavastuksia upeissa väreissä. Pari muuta näyttelyä kertoivat sen, että älä ikinä enää luota näkemiisi kuviin. Sunnuntaina suuntasimme Taidemuseo Kumuun, jossa oli Tallinnan historiaan liittyvän taiteen lisäksi hämmästyttävä pitkän seinän mittainen videopanoraama, joka kertoi colonialismista. Se oli toteutettu niin hienosti, että tapitimme sitä intensiivisesti koko puolituntisen. Siitä lapsetkin innostuvat varmasti. Viime viikon vietin rauhallista hämärän hyssyä yksin mökillä ja viimeistelin pientä remont