Vive el momento

Tänään kirjoittaisin Kiitos-päiväkirjaan Repovesi. Tiedän, että moni kokee hyväksi sellaisen päiväkirjan pitämisen, mutta itse tunnen osaavani kiittää hyvistä asioista muutenkin. Jokaisen jooga-harjoituksen jälkeen kiitän kaikkea mahdollista. Ensimmäisenä itseäni, tietenkin. Hyvä minä, hyvin tsempattu! Tämä oli paras juuri tänään.  Tänään en kyllä jaksa joogata, koska Repoveden reissu vei mehut. Hyvällä tavalla. Jännitin etukäteen jaksamistani, mutta halu päästä sinne Caran kanssa nauttimaan syksyn ehkä upeimmasta syyspäivästä vei voiton pelosta. Ja minä tein sen. Kolme tuntia juurakkoisia polkuja ylös ja alas. Eikä tarvinnut soittaa venetaksia. Onneksi on koira mukana, koska se on hyvä syy pysähdellä usein. Tuon pysähtelyn tarpeen vuoksi liikunkin mielelläni yksin. Aviomies on poikkeus. Hän on siihen tottunut ja tietää kuntoni. Pakko kehua näitä Metsähallituksen ylläpitämiä kansallispuistoja. Niiden arvoa emme ehkä aina ymmärrä. Repovesi lähellä Kouvolaa on kuudenneksi suosituin kansa

Olen niin onnellinen, kun voin nyt niin paljon paremmin. Olen kolmisen kiloa kevyempi ja kaikki lähtenyt on nestettä. En enää hauko henkeäni kuin kala kuivalla maalla. Aamuisin olen aina niin touhuissani ja täynnä virtaa, kun vihdoin jaksaa liikkua. Maltti on valttia ei kuitenkaan ole koskaan ollut minun elämänohjeeni ja siksi olen usein kuin kuuluisassa Wall Streetin pörssiromahduksessa 1929. Jaksamiskäyräni ei laske iltapäivisin nätin lineaarisesti, vaan romahtaa.   Olin viime viikonloppuna tyttäreni kanssa Tallinnassa ja kävelimme paljon. Vauhti oli kuitenkin passeli tukevasti raskaana olevalle ja sydänsairaalle. Se ei ole matka vaan vauhti, joka tappaa. Teki niin hyvää, kun vihdoinkin pystyi kävelemään koko ajan pysähtelemättä. Iltapäivällä tuli kuitenkin ihan stoppi. Onneksi oli hotellin mukava sänky tai Uber lähellä. Sama oli tänään. Innostuin tekemään puutarhahommia ja käymään sienessä. Sitten kutsuikin päiväunet väsynyttä kulkijaa.  Olen pari viime viikkoa pohtinut töihin paluu

Rakastan karkkia, erityisesti salmiakkia. Elokuviin ei voi mennä ilman irtokarkkeja ja myönnän juuri tyhjentäneeni taas yhden pussin. Tänään kaupassa isä tuiskasi tyttärelleen, että ei karkkia tänään. Ajattelin, että voi, kun joku kieltäisi minuakin. Aikuisenakaan en pysty kieltäytymään, vaikka kuinka tiedän kaiken ylimääräisen sokerin ja salmiakkien suolan olevan epäterveellistä. Maailmassa ei olisi ylipainoisia tai huonokuntoisia, jos ihmiset elisivät, kuten tietävät olevan terveellistä. Miten vaikeaa onkin muuttaa elintapojaan. Itse elän todennäköisesti paljon keskimääräistä terveellisemmin. Syön monipuolisesti ja terveellisesti, nukun tarpeeksi ja liikunta on kuulunut elämääni aina. Ajattelen, että karkit ja pullat ovat se sallittu pahe. Silti todennäköisesti voisin vielä paremmin, jos vähentäisin sokerin ja suolan määrää. Vai voisinko? Pitäähän ihmisellä olla jotain heikkouksia? Erilaisen ruokavalion noudattaminen vaatii valtavasti itsekuria ja/tai tiedon ja kokemuksen sen h

Voi, kun kaikki vaikeat päätökset voisikin ratkaista kukkasen terälehtiä nyppimällä. Tai, miksi ei voisi. Ainakin seuraava iso päätökseni on niin vaikea, että terälehdillä voisi päästä ihan yhtä hyvään ratkaisuun. Toki olen tällä viikolla menossa tekemään autokauppoja, mutta siinä on kyse numeroista ja faktoista. Tuo vaikea asia on työhönpaluu. Sairasloma on toistaiseksi kirjoitettu 1.10. saakka. Tykkään työstäni ja työkavereistani kuin hullu puurosta, jos on puuroihminen. Minä en ole. Itsellä se olisi tykkää kuin hullu juustovoileivistä. Tuossa tykkäämisessä onkin se paras ja samalla hankalin asia. Sitoudun niin vahvasti ja sitten voin vetää itseni piippuun, kun fysiikkani ei kuitenkaan ole sama kuin ihan terveillä ihmisillä.  Päätöksen paluusta tekee minä ja hematologini. Tukena voidaan käyttää sydämen ultraäänen ja labrakokeiden tuloksia, mutta ne eivät kerro oikeasti sitä, miten minä oikeasti jaksan. Se on hyvin subjektiivinen asia ja lääkärikin voi luottaa vain minun sanaani. Toki

Muistatko minut? Ja kyllä hän muisti minut neljän vuoden takaa. Kardiologi, joka vihdoin vuoden etsinnän jälkeen onnistui diagnosoimaan harvinaisen sairauteni. Hän, Jere, laittoi vauhtia koko Hyksiin ja olin hoitoputkessa ennen kuin edes ehdin voivotella tilannettani.  Kuinkahan monta tarinaa olen lukenut siitä tilanteesta, kun saa tietää sairastavansa jotain vakavaa. Itselle pahin tilanne oli juuri Hyksissä, kun etsittiin syytä pahenevaan hengästymiseen. Pääsin vihdoin Hyksiin sisään, kun saimme apua tutulta lääkäriltä. Sitten alkoikin aktiiviset tutkimukset. Ensimmäisenä pääsin sydämen ultraan. Naislääkäri totesi, ehkä enemmän itsekseen, että kyllä tämä vaikuttaa amyloidoosilta. Sen enempiä selityksiä en saanut, mutta onneksi aina voi KVG. Näin toimin, kun pääsin takaisin osastolle. Ensimmäinen hakutulos vei artikkeliin, jossa kerrottiin elinaikaa olevan puoli vuotta, jos ko. sairaus on sydämessä. Se oli kova hetki. Onneksi oli Jere, joka toi toivoa ja kertoi 10 vuotta vanhan artikke