Vive el momento

'Kiitä sydäntäsi ' 'Tämä on uuden elämäsi ensimmäinen henkäys' 'Kiitä harjoituksesta, joka oli tänään sinun parhaasi'  Tiedän. Nämä sanat kuulostavat kirjoitettuna naurettavilta, mutta oikeassa kontekstissa ne saivat kyyneleet virtaamaan. Käyn säännöllisen epäsäännöllisesti joogassa ja joka kerta nautin siitä suunnattomasti. Se tekeekeholle ja mielelle niin hyvää. Tuollaisia lauseita kuulet opettajalta siinä hetkessä, kun heräilläään loppurentouksesta ja kiitetään harjotuksesta. Näistä ajatuksista voisimme ottaa oppia tavalliseen elämäänkin Ole kiitollinen, että sait tänään tehdä tänään hyvän harjoituksen. Tällaista ei ajattele ennenkuin menettää jotain. Tekeminen, joka on itsestäänselvyys, voidaan huomenna ottaa pois. Ole armolllinen itsellesi. Tämä oli tänään sinun parhaasi . Näin voisi jokainen ajatella illalla, kun painaa pään tyynyyn. Tämä on uuden elämäsi, päiväsi ensimmäinen henkäys.  Eilen oli eilen ja siihen emme voi enää vaikuttaa. N

"Olen kuin vanki, joka on päässyt vapauteen". Näin otsikoitiin Annassa Nina Mikkosen haastattelu. Artikkelissa hän kertoi elämästään miehensä omaishoitajana viiden vuoden ajan. Haastattelu kosketti, koska olen pakostakin viimeisten neljän vuoden ajan miettinyt puolison roolia vakavan sairauden kohdatessa. Siinä koetellaan monta kertaa papin edessä annettu lupaus. Oma mieheni on saanut monta hienoa ansio- ja kunniamerkkiä rintapieleensä, mutta mikään niistä ei voi olla arvokkaampi kuin se merkki, jonka henkisesti joka päivä kiinnitän hänen pukunsa kaulukseen. On vain yksi ihminen, joka näkee esiripun taakse. Se ei aina ole helppoa katseltavaa, kun toinen on epätoivoinen, sielu paljaana. Siinä on kestämistä vahvimmallekin ihmiselle. Valaa uskoa ja toivoa paremmasta huomisesta. Haluan kovasti, että elämämme on mahdollisimman normaalia, aktiivista elämää. Olemme pystyneet matkustelemaan ja tekemään asioita yhdessä, tosin vointini huomioiden. Tämä tarkoittaa, että kaikessa hu

Boring sanoisi kaimani ja entinen kollegani. Nyt olen vähän samaa mieltä. Olen tottunut siihen, että aina on jotain mielenkiintoista käynnissä ja voin ideoida, innostua, suunnitella ja toimia. Ja mikä parasta, usein myös onnistua.  Nyt ovat mielenkiintoiset työjutut sivussa ja muutto hoidettu onnistuneesti.  Innostumiseen ei tarvita mitään niin isoa. Siihen riittää huonekalujen tuunaus, mökin maalaus, valokuvakirjan tekeminen suvun valokuvista tai nikkarointi. Iso haaveeni olisi päästä naisten puutyökurssille. Pikkuprojektit pitävät virkeänä ja niitä on kiva pohdiskella yön hitaina tunteina. Itseni miettiminen on masentavaa ja karkoittaa viimeisetkin unihiput. Sairaalasta kotiuduttua valitin miehelleni tekemisen puutetta. Hän ehdotti, että voisin ottaa projektiksi taulujen paikkojen miettimisen. Jep, jep. Ei taida tuntea minua. Ne on jo mietitty. Voisin hoitaa kiinnityksenkin, mutta sovun nimissä jätän poraushommat hänelle.  Kotiuduin flunssan kanssa ja köhin kuin keuhkotautinen. Se on

Harvoin on elämässä ollut näin kovia tulostavoitteita; 300 miljoonaa. Aamulla tuli hyvä uutinen. Solujen kasvatus oli tuottanut tulosta ja päästiin keruuhommiin. Tavoite oli vaatimattomasti 300 miljoonaa kantasolua. Verimääräni, reilut 4 litraa, kierrätettiin erottelevan laitteen kautta kolme kertaa. Vasemmasta kyynärtaipeesta ulos ja oikeasta takaisin sisään. Oma roolini oli pysyä hiljaa paikallaan kuusi tuntia. Ensimmäiset kolme tuntia meni rattoisasti Diapamin siivittäminä. Viimeisten kahden tunnin ajan kellon mittarit matelivat ja suonet huusivat jo Hoosiannaa. Miten paikallaanolo liikkumatta voikin olla haasteellista. Tuli monta kertaa mieleen tetraplegia-potilaat, jotka tarvitsevat toisen apua kaikkeen. Kutisevaa nenääkään ei voi itse hieroa. Oli ihana tunne päästä irti kanyyleista ja kutittaa nenää. Niin pienistä asioistakin voi olla iloinen, kun ne eivät välillä olekaan itsestäänselvyyksiä. Olen neljä päivää skrollannut Woltia ja haaveillut, mitä syön, kun pääsen kotiin

Mikäs tässä ollessa, kun ei tarvitse kuin olla. Ja se on kyllä minulle hiukan haasteellista. Olen ollut nyt kolme päivää täällä sviitissäni. Päivän tapahtumat ovat ruokailujen lisäksi kaksi piikkiä vatsaan. Ne pistän vatsaan itse ilman mitään ongelmia. Taidan olla ihannepotilas, kun mittaan ja kirjaankin painot ja lämmöt itse. Taidan olla osastolla ainoa, joka saa liikkua osaston ulkopuolella. Tänään sain lähteä jopa ulkoilemaan. Käveltiin Marjon kanssa Munkkiniemeen kahville ja sain tapettua pari tuntia hyvässä seurassa. Huone on iso ja viihtyisä. Minulla on telkkari ja viihdekeskus sängyssä, jossa on netti, tv ja radio. Kuulin, että huoneessa on erityisen hieno ilmanvaihtosysteemi ja ilmassa ei ole yhtään partikkeleitä, kun niitä on Mechelininkadulla 300.000 jossain yksikössä.  Olen joka päivä yrittänyt kuntoilla. Sain fyssarilta käsipainot ja tänään fillaroin puoli tuntia Sinuhe egyptiläistä kuunnellen. Silti aikaa on liikaa. Tuntuu nyt pelottavalta ajatella, että olen tälla

Tänään päästään sitten vihdoin tositoimiin ja aloitetaan keräystä edeltävät kasvutekijää pistokset. Olin ensin puoli päivää kahden hengen huoneessa mukavan nuoren neidin kanssa, joka oli viikko sitten saanut diagnoosinsa. Lounaan jälkeen tuli hoitaja sitten muuttamaan minut toiselle osastolle yhden hengen huoneeseen. Osasto on nyt sama 7b, jolle tulen sitten varsinaiseen koettelemukseen.  On täällä hyvät puitteet, vaikka mieluummin olisin koiran kanssa lenkillä aurinkoisessa kevätsäässä. Huoneessa on kaikki tarvittava, jopa kuntopyörä. Vedinkin sillä jo puolen tunnin lenkin ihaillen kauniita maisemia. Eniten tällä keikalla pelkään pitkästymistä, vaikka olen varautunut kasalla kirjoja ja lehtiä ja Netflixissä odottaa monta hyvää elokuvaa ja sarjaa. Toki tälläkin jaksolla voi tulla luukipuja, turvotusta tai ongelmia saada tarpeeksi kerättäviä soluja verenkiertoon. Murehdin niistä sitten ajallaan.  Tänään kotoa lähtö oli aiempaa vaikeampaa, vaikka tsempparini muistutti, että nyt minut lai

No, terroristin kanssa voi neuvotella. Ajattelin kirjoittaa jotain Naistenpäivän kunniaksi ja sitähän ei voi tehdä ilman viittauksia omiin juuriinsa. Pitäisi varmaan kirjoittaa tärkeistä asioista, kuten lapsiavioliitoista, ihmiskaupasta, tyttöjen kouluttamista, perheväkivallan uhreista jne., mutta päätin ottaa henkilökohtaisemman näkökulman. Jotenkin tämä elämänvaihe on sellainen, että en nyt kestä ahdistavia ja raskaita aiheita. Jatkan siis pohjalaisuuden teemalla, koska se on niin voimakkaasti leimannut omaa elämääni naisena.   Perheessämme oli kolme tytärtä, joista minä olen keskimmäinen. Isäni sanoi, että neljän naisen kanssa pärjää, kun pitää lompsan auki ja suun kiinni. Hän kyllä piti hyvin periaatteestaan kiinni. Aina, kun käväisin liikkeessämme, laittoi hän käden takataskussa olevalle lompakolle ja kysyi "Paljonko?". Sanotaan, että isän tapa kohdata tyttärensä, muovaa eniten itsetuntoa. Kyllä sinä olet fiksu tyttö ja pärjäät varmasti elämässä. Ei sinusta koskaan

Tänään sain uuden aikataulun solujen keräykselle. Uusi yritys alkaa ensi viikon torstaina 16.3., jolloin menen sairaalaan kasvutekijöiden piikitykseen ja sitten maanantaina tehdään keräys. Palautuksen aikataulua ei vielä ole, mutta on todennäköisesti pari viikkoa keräyksestä. Suomessa ei ole tällä hetkellä palautuksen alussa tarvittavaa lääkettä. Voin vain kuvitella, että sen takia on mennyt monenkin hoitoaikataulu sekaisin. Olisi mennyt minunkin. Ajattelen nyt, että keräyksen siirtymisellä oli jokin tarkoitus. Mieheni kyllä kohottelee kulmakarvojaan tuollaiselle ajattelulle, mutta minusta joku näitä juttuja järjestelee.  Ehkä tarvitsin kaikki vähäiset voimani muuttoomme, joka nyt vihdoin on voiton puolella ja uudessa kodissa on vietetty jo muutama yö. Ihanaa asua yhdessä tasossa. Enää ei tarvitse illalla murehtia väsyneenä, kuinka monen pysähdyksen taktiikalla pääsen kolmanteen kerrokseen ja omaan sänkyyn. Eikä tarvitse murehtia lumitöistä. Itse muuttaminen sujui kätevästi tod