"Olen kuin vanki, joka on päässyt vapauteen". Näin otsikoitiin Annassa Nina Mikkosen haastattelu. Artikkelissa hän kertoi elämästään miehensä omaishoitajana viiden vuoden ajan. Haastattelu kosketti, koska olen pakostakin viimeisten neljän vuoden ajan miettinyt puolison roolia vakavan sairauden kohdatessa. Siinä koetellaan monta kertaa papin edessä annettu lupaus.
Oma mieheni on saanut monta hienoa ansio- ja kunniamerkkiä rintapieleensä, mutta mikään niistä ei voi olla arvokkaampi kuin se merkki, jonka henkisesti joka päivä kiinnitän hänen pukunsa kaulukseen. On vain yksi ihminen, joka näkee esiripun taakse. Se ei aina ole helppoa katseltavaa, kun toinen on epätoivoinen, sielu paljaana. Siinä on kestämistä vahvimmallekin ihmiselle. Valaa uskoa ja toivoa paremmasta huomisesta.
Haluan kovasti, että elämämme on mahdollisimman normaalia, aktiivista elämää. Olemme pystyneet matkustelemaan ja tekemään asioita yhdessä, tosin vointini huomioiden. Tämä tarkoittaa, että kaikessa huomioidaan portaat, ylämäet ja välimatkat. Kävellään hitaammin ja pysähdellään useammin, etsitään hissi portaiden sijaan ja isommat taakat saa kantaa joku muu.
Minulla oli viikonloppuna pyjamabileet. Vaihdon vain vuorotellen sängystä sohvalle ja yritin olla puhumatta. Eteen kannettiin herkku toisensa perään. Mietin siinä, että miten toinen voi kestää, jos kumppani ei pystykään tasavertaiseen suhteeseen vaan on pitkään tai pysyvästi fyysisesti heikko ja autettava. Meille toivoa antaa se, että otamme tämän kantasolusiirron projektina, jolla on alku ja loppu, Happy end. Mieheni tyypillisin kommentti on, että nyt sinut laitetaan kuntoon.
Elämä on luopumista ja vuorotellen toisesta huolehtimista. Näin väistämättä tapahtuu pitkissä suhteissa. Kristallipallokaan ei kerro kummalle se tapahtuu. "Vaikeudet mittaavat rakkautta" otsikoitiin Antti Kaikkosen ja Satu Taiveahon uusin haastattelu. Näinhän se on ja toistaiseksi mittatikussa on riittänyt lukemia.
Oma mieheni on saanut monta hienoa ansio- ja kunniamerkkiä rintapieleensä, mutta mikään niistä ei voi olla arvokkaampi kuin se merkki, jonka henkisesti joka päivä kiinnitän hänen pukunsa kaulukseen. On vain yksi ihminen, joka näkee esiripun taakse. Se ei aina ole helppoa katseltavaa, kun toinen on epätoivoinen, sielu paljaana. Siinä on kestämistä vahvimmallekin ihmiselle. Valaa uskoa ja toivoa paremmasta huomisesta.
Haluan kovasti, että elämämme on mahdollisimman normaalia, aktiivista elämää. Olemme pystyneet matkustelemaan ja tekemään asioita yhdessä, tosin vointini huomioiden. Tämä tarkoittaa, että kaikessa huomioidaan portaat, ylämäet ja välimatkat. Kävellään hitaammin ja pysähdellään useammin, etsitään hissi portaiden sijaan ja isommat taakat saa kantaa joku muu.
Minulla oli viikonloppuna pyjamabileet. Vaihdon vain vuorotellen sängystä sohvalle ja yritin olla puhumatta. Eteen kannettiin herkku toisensa perään. Mietin siinä, että miten toinen voi kestää, jos kumppani ei pystykään tasavertaiseen suhteeseen vaan on pitkään tai pysyvästi fyysisesti heikko ja autettava. Meille toivoa antaa se, että otamme tämän kantasolusiirron projektina, jolla on alku ja loppu, Happy end. Mieheni tyypillisin kommentti on, että nyt sinut laitetaan kuntoon.
Elämä on luopumista ja vuorotellen toisesta huolehtimista. Näin väistämättä tapahtuu pitkissä suhteissa. Kristallipallokaan ei kerro kummalle se tapahtuu. "Vaikeudet mittaavat rakkautta" otsikoitiin Antti Kaikkosen ja Satu Taiveahon uusin haastattelu. Näinhän se on ja toistaiseksi mittatikussa on riittänyt lukemia.
Ihana kirjoitus ja ihan täyttä totta!
VastaaPoista