Vive el momento

Oi, kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä ja sanojen alla olis ilmaa taas ja sill' ois sellanen fiilis et' elämä on tässä, eikä joku onnen hetki vuoden päästä Ja sill' ois mielessään ihan tavalliset murheet: särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine, vähän väsynyt vain, kun niill' ois ollut kaikenlaista Edu Kettunen: Tavallinen päivä Muistan vuosien takaa äidin haastattelun, jonka 7-vuotias tytär oli jäänyt auton alle ja halvaantunut kaulasta alaspäin. Äidistä oli niin hienoa viikkojen sairaalassa vietetyn ajan jälkeen päästä Prismaan ostoksille. Sama tunne on vähän itsellänikin, kun viime vuodet ovat tuoneet yllätyksen toisensa jälkeen ja arki on muuttanut välillä Prismasta HYKS:iin. Ystäväni koki ihan samoin ja tämä Edu Kettusen hieno sanoitus kuvaa sitä, mikä elämässä on kuitenkin parasta; tasainen ja tavallinen jauhelihakastikkeen värinen arki, joka toistuu ja on ennalta arvattavaa ja jonka suurin murhe on pitkät kassajonot ja kitisevät lapset.

Tämän ison elämänmuutoksen äärellä on hyvä tehdä perusteellinen  mielen suursiivous. Kiireessä sitä on tullut lakaistua kaikkea piiloon mattojen alle. Nyt on korkea aika tomuttaa kaikki matot yksi kerrallaan kunnon mattopiiskalla. Yksi iso, jonnekin syvälle sisälle talletettu asia, on pienen poikani kuolema 23-viikkoisena kohtuuni. Se tapahtui kaukana Brasiliassa 33 vuotta sitten. Olin raskaana muuttaessamme ja kärsin todella paljon raskauspahoinvoinnista ja laihduin 8 kiloa. Raskaus eteni kuitenkin normaalista, kunnes 22-23 viikolla en enää tuntenut vauvan liikkeitä ja sydänääniä ei kuulunut. Pixabay Gynekologini doctor Motta hoiti minut heti seuraavana päivänä Mae Pobre Hospitaliin synnyttämään, koska oma henkeni oli vaarassa. Se olikin ikimuistoinen kokemus, kun piti olla omat vuodevaatteet ja yöasu mukana. Voidessani pahoin, ei huoneeseen voitu jättää kaarimaljaa, koska olisin voinut varastaa sen. Siellä minä sitten synnytin vaivattomasti pienen, kuolleen pojan. Hän näytti t

Tunnen, että siirtyminen eläkkeelle on kuin tyhjä taulu - Tabula rasa. Käytännössä se on myös liki tyhjä kalenteri, jota täyttävät vain pakolliset kontrollit ja mukavat iltamenot. Aluksi se tuntui ahdistavalta, kun on tottunut täpötäyteen kalenteriin, jossa parhaita (=pahimpina) hetkinä oli monta merkintää päällekkäin. Tunnen suurta haikeutta ja kiitollisuutta noista ruuhkavuosista, mutta nyt on aika kääntää uusi sivu omassa kalenterissa ja täyttää se jollain uudella. Tyhjyys ei ole pelottavaa, sillä tyhjän tilan voi aina täyttää. Bixabay Kun muutoksen tuulet puhaltavat, jotkut kohottavat tuulensuojan, kun taas toiset rakentavat tuulimyllyjä, sanoo kiinalainen viisaus. Olen itse innokkaana nikkarina nyt rakentamassa tuulimyllyä, (kunhan ensin rakennan viinipullotelineen). Tuulimyllyn pohjana on kuitenkin jo kaikki jo koettu, omat kyvyt, sosiaalinen verkosto ja lukuisat kiinnostuksen kohteet. Mahdollisuuksia tyhjän taulun täyttämiseen on paljon. Luotan tässä alitajuntaan, tavoittee

Ketturiutan leiripaikka, jonne tein retken koiramme Caran kanssa. Olimme molemmat todella väsyneitä, kun kiirehdimme sateen alta takaisin autolle. Leiripaikka oli upea ja oli ihana vaeltaa kauniissa maisemissa pitkospuita ja polkuja pitkin. Olen varmaan tyypillinen suomalainen, kun olen aina ajatellut elämän merkityksen liittyvän työhön. Perin luterilainen ja pohjalainen näkemys on, että kovalla työllä voi lunastaa paikkansa yhteiskunnassa. Tuolla asenteella on raivattu pellot, sodittu sodat ja maksettu sotakorvaukset. Omassa elämässäkin työllä on ollut iso merkitys ja olen enemmän kuin mielelläni maksanut veroni ja ollut yksi 2,6 miljoonasta suomalaisesta työntekijöistä. Entä nyt, kun työ ei enää tuo merkitystä elämälle. Miten minä voin nyt olla tarpeellinen? Pitääkö minun olla vielä tarpeellinen ja tuottava? Olenko käyttänyt päivän hyvin, jos en ole tehnyt/suorittanut jotain konkreettista? Näiden mietteiden kanssa kipuilen tässä isossa elämänmuutoksessa varmaan muutaman kuuka

Eilen ilahduin siitä, että aamupäiväksi luvattiin kunnon sadetta. Ihanaa sisäpäivä. Tänään sitten vähän ripsautteli, mutta pian aurinko oli jo kirkastamassa kaunista järvimaisemaa ja silloinhan on synti olla sisällä. En tiedä voiko sitä kutsua FOMO:ksi (Fear of Missing Out), mutta minulla on liki pakkomielle viettää aikaa ulkona, kun kerrankin paistaa. Ja sitähän se on tehnyt jo 61 päivää. On muuten hassua, että puhumme sääennustuksen lupaavan meille jotain, oli se sitten sadetta tai aurinkoa. Eli Ilmatieteen laitos lupasi minulle kunnon sateet aamupäiväksi ja petti tämän lupauksen. Olen myös kyllästynyt hikoiluun ja tähän vaatteet päälle ja pois ruljanssiin. Olisi niin paljon sisäjuttuja ja mm. koneella istumista ihan rauhassa. Tein eläkepäätöksen jälkeen radikaalin (omasta mielestäni) päätöksen ja ostin lentoliput Malagaan koko marraskuuksi. Eli minulla on nyt lentoliput, mutta ei vielä tietoakaan asunnosta. Minulle koko Aurinkorannikko on ihme kyllä ihan tuntematon paikka ja minu

Viime perjantaina se sitten vihdoin kolahti postilaatikkoon. Pelätty ja odotettu eläkepäätös, joka oli myönteinen- Olen nyt virallisesti työkyvyttömyyseläkeläinen 58-vuotiaana. Itkuksihan se meni koko päivä ja aviomies oli aivan ihmeissään, koska hän ajatteli asiaa vain rationaalisesti. Hän kysyi, että olisinko toivonut kielteistä päätöstä. Nyyhkytysten lomassa pystyin vain nyökkäämään. Olisin niin toivonut, että voisin jatkaa työelämässä. Ja tällä toiveella ei ole mitään tekemistä realiteettien kanssa. Se on vain niin kova paikka, vaikka olen työstänyt asiaa maaliskuun lopusta alkaen. Se oli yksi kuumehouruinen ja väsynyt hetki mökin sohvalla, kun katsoin ulos ja tein päätökseni hakea työkyvyttömyyseläkettä. Olen reilun viiden vuoden aikana kolme kertaa kammennut itseni pitkiltä sairaslomilta takaisin työelämään ja työkyvyttömyyseläke ei ole edes käynyt mielessä. On ollut itsestäänselvyys, että palaan takaisin töihin ja annan yhteiskunnalle verorahoina edes vähän takaisin hyvity

Jokaisen kesäloman päättyminen on aina ollut haikeaa. Seuraavaan kesälomaan on taas liki vuosi ja sitä ennen pitää selviytyä pimeästä syksystä. Joka vuosi sitä kummasteli ensimmäisen viikon, mitä ihmettä töissä pitäisi tehdä. Koskaan en ole palannut töihin kesäloman jälkeen mielellään, vaikka olo onkin levännyt ja on aina tykännyt työstä kuin hullu puurosta. Nyt tilanne on toinen ja olo todella haikea. Kaipaan jopa sitä ensimmäistä nihkeää työviikkoa. Vaatekaupassa harmittelin, kun ei voi ostaa nyt kivoja työvaatteita. Sairasloma jatkuu syyskuun alkuun ja sen jälkeinen aika on ihan arvoitus. Vähän se kyllä rassaa alitajunnassa. Pixabay Huomenna taitaa olla kesän viimeinen hellepäivä. Sydän tykkäää, minä en. Vähän on kyllä ottanut enemmän voimille ja sydän hakkailee tavallista tiheämmin ja epävakaammin. Koska ulkona ei jaksa paljon touhuta, olen käynyt treenaamassaHeinolan viileimmässä paikassa, Kunto-Pantterissa. Mukava  ja hyvin varusteltu sali. Ja harjoittelu sujuu yllättävän hy