Miljoonajahdissa

Harvoin on elämässä ollut näin kovia tulostavoitteita; 300 miljoonaa.

Aamulla tuli hyvä uutinen. Solujen kasvatus oli tuottanut tulosta ja päästiin keruuhommiin. Tavoite oli vaatimattomasti 300 miljoonaa kantasolua. Verimääräni, reilut 4 litraa, kierrätettiin erottelevan laitteen kautta kolme kertaa. Vasemmasta kyynärtaipeesta ulos ja oikeasta takaisin sisään. Oma roolini oli pysyä hiljaa paikallaan kuusi tuntia.

Ensimmäiset kolme tuntia meni rattoisasti Diapamin siivittäminä. Viimeisten kahden tunnin ajan kellon mittarit matelivat ja suonet huusivat jo Hoosiannaa. Miten paikallaanolo liikkumatta voikin olla haasteellista. Tuli monta kertaa mieleen tetraplegia-potilaat, jotka tarvitsevat toisen apua kaikkeen. Kutisevaa nenääkään ei voi itse hieroa.

Oli ihana tunne päästä irti kanyyleista ja kutittaa nenää. Niin pienistä asioistakin voi olla iloinen, kun ne eivät välillä olekaan itsestäänselvyyksiä. Olen neljä päivää skrollannut Woltia ja haaveillut, mitä syön, kun pääsen kotiin. Pitkän harkinnan jälkeen olin päätynyt Tokyo55:n California-lajitelmaan. Ja kilistelyt aviomiehen kanssa hyvällä valkkarilla, kun saatiin yksi vaihe maaliin.

Voitte varmaan kuvitella pettymyksen, kun sushi-illallinen vaihtuukin Hyksin riisivelliin ja mehukeittoon. En toki moiti Hyksin ruokia, jotka ovat olleet oikein hyviä. Tuli nimittäin tieto, että koko show pitää vetää huomenna uudelleen. Ja todennäköisesti tunteja kestävänä. Jonkun arvon olisi pitänyt olla 4 ja minun oli vain 2,6.  Myönnän. Tuli iso pettymysporu, kun edessä on vielä yksi uneton yö Meilahdessa ja samat kanyylien laitot ym.

Ei voi mitään. Yritän nyt kovasti keksiä tähän jonkun positiivisen näkökulman, mutta on harvinaisen tiukassa. "Jatkan, jaksan, periksi en tuu antamaan... nosta mun katse ja suupielet ylöspäin". Meillä jokaisella on oma Himalajansa kiivettävänä. Tämä kappale oli yksi tyttärieni tekemällä Spotifyn Äidin tsemppilistalla. Sille on nyt kyllä tarvetta.