Human being vai human doing?

Niin tottumaton tunteisiin

Olemme niin tottumattomia tunteisiin,

että erehdymme pitämään

mitä tahansa syvää tunnetta surullisuutena, 

mitä tahansa tuntemattoman pelkona,

ja mitä tahansa rauhaa pitkästymisenä.

Vietettiin eilen ystävän kanssa mukava ilta. Olimme ensin roikkumassa seinältä pää alaspäin ja ehkä se laittoi taas ajatuksia liikkeelle. Matkalla Saunaseuraan ystävä luki yllä olevan tekstin, joka kolahti heti. Se kuvaa hyvin tunteita pidättelevän pohjalaisen ja tunteiden polulla haparoivia alkuaskeleita ottavan ajatusmaailmaa. Ehkä vain on nykyään liikaan aikaa miettiä ja analysoida. Edes savusaunat ja neljä pulahdusta 8-asteiseen mereen eivät hyydyttäneet juttujamme, päinvastoin. Illan jälkeen nukuin 10 tuntia usean huonounisen yön jälkeen. 

Pixabay

Aloin vuosikausien jälkeen uudelleen kuuntelemaan Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa teosta. Se on kestänyt hyvin aikaa ja antoi taas ajattelemisen aihetta. Yksi teema liittyi juuri tunteiden patoamiseen, kun ympäristömme ei hyväksy niitä ja pakottaa piilottamaan ne sisällemme, pieniksi paketeiksi. Välillä keho yrittää niitä vapauttaa vatsakipuna, migreeninä tai selkäkipuna. Tukahdutamme kuitenkin nämä viisaan kehomme viestit särkylääkkeillä. Muistan itse aikakauden alla kolmikymppisenä, kun silloisen elämäntilanteen vuoksi inhosin viikonloppuja. Kehoni kehitti lauantaisen migreenin. Viisas lääkäri sanoi, että kun estämme sen estolääkkeillä, tulee minulle sen sijaan vatsakipuja. 

Olenko edelleen Human doing? Kyllä osittain, mutta elämäntilanne ei enää anna tarjottimilla siihen niin otollisia tilanteita. Olen sopeutunut hyvin eläkepäiviin ja tärkein tavoitteeni on pitää hyvää huolta itsestäni ja tehdä jokaisesta päivästä hyvä ja merkityksellinen. Merkityksellinen on kuitenkin se sana, minkä kanssa en ole vielä ihan sinut. Luterilainen elämänkatsomus heittää peikkoja päähän ja mietin, että eihän tämä riitä. Vähintään pitää osallistua johonkin vapaaehtoistyöhön. 

Pixabay

Human doing nosti taas päätään viime tiistaina. Olin aamulla rintojen litistyskontrollissa ja kyllähän se neljä kertaa sattuu muutaman sekunnin ajan. Toivottavasti tulee hyvät kuvat. Röntgenin jälkeen menin keskustassa kahvilaan ja ostin palkkioksi kivusta (ehkä se on kontrolleissa myös henkistä) kunnon pullakahvit. Laitoin tyttärien whatsupp-ryhmään pullasta kuvan ja kuvailin sen olevan ´palkintopulla´. Heti esikoinen napautti oikeutetusti, että enkö joskus voi syödä pullaa ilman, että minun pitää sekin ansaita. Lapset ovat onneksi meitä viisaampia. 

Nyt ajattelin lähteä inspiroitumaan I love me -messuille, koska se on minunkin elämäni yksi teema.