Tänään vietetään Roosa-nauha -päivää ja olen koko sydämestäni ja molemmin rinnoin teeman kannattaja. Suomi on maailman huippu myös rintasyövän hoidossa, mutta ilman vapaaehtoista rahoitusta emme olisi palkintopallilla.
Vuosittain rintasyöpään sairastuu noin 5000, myös muutama mies. Pelkästään Hyksin Rintarauhaskirurgian yksikössä leikataan 1000 henkilöä vuodessa. Luku lähestyy liukuhihnaa, mutta asiakkaana ollessa sieltä saa ihanan henkilökohtaista hoitoa.
Syntymäkaupunkini pojat, Duudsonit, ovat suunnitelleet tämän vuoden nauhan ja siinä näkyy hienosti pohjalaisuus. Teemaksi he ovat valinneet rohkeuden. Mietin itse kovasti tätä teemaa. Rohkeutta vaatii se, että vapaaehtoisesti hyppää vuoristorataan, vaikka tietää sen aiheuttavan vatsanväänteitä ja pelon kiljahduksia. Rintasyövän kohdalla näin ei ole. 5000 saa rannekkeen, jota eivät halua, mutta ei ole vaihtoehtoa. Kyytiin on hypättävä ja antaa vastuu jarrumiehelle. Samassa vaunussa kiljuvat myös kaikki läheiset ihmiset. Ei sinne vuoristorataan onneksi yksin joudu.
Olo vähän kuin synnytyksessä. Kesken kivuliaiden supistusten olisi mukava hypätä kyydistä. Kyydissä on kuitenkin pakko olla koko kierros, vaikka kuinka pelottaa ja oksettaa. Päätepysäkillä on sitten kovasta vauhdista pöllähtäneitä henkilöitä, jotka vasta myöhemmin tajuavat kokemuksensa. Vauhdissa on vain pakko pitää kiinni rystyset valkoisina. Vauhti on niin kova, että viima vie hiuksetkin.
Rohkeus? Ennemmin sisu, voitontahto, periksiantamattomuus. Viittaan edellisen kirjoitukseni ensimmäiseen kirjalainaukseen elämän opetuksista ja niistä kiittämiseen. Opitaan elämän olevan arvo sinänsä, ei itsestäänselvyys. Tajutaan, että ystäviä ei enää hankita, kun elämä opettaa karskein ottein. Arvostetaan siitä, että Suomessa on niin hyvin hoidettu vuoristorata ja jarrumiehet huippuluokkaa. Varoja kuitenkin tarvitaan, että saataisiin vuoristorata, joka on lyhyempi, eikä niin hurja. Tai parasta, että siellä on entistä vähemmän pyörijöitä.
Kommentit
Lähetä kommentti