Sydän pamppailee tavallista kiivaammin. Syke on huitelee epätavallisen korkealla, vaikka vain istun paikallani. Vatsa on jännittynyt ja tiedän nyt konkreettisesti, miksi puhutaan perhosista vatsassa. Hengitys on niin pinnallista, että edes pallea värähtele.
Käyn parhaillaan Sydänliiton mindfulness-verkkokurssia ja edellisellä kerralla käsittelimme juuri stressiä ja sen ilmenemistä kehossa. Tunnistin olevani täydessä stressitilassa. Tein vagus-hermoa rauhoittavia hengitysharjoituksia. Välillä nousin tekemään rentouttavia Asahi-harjoituksia. Ja sitten vain hermoilin.
Minulla oli käsillä rintasyöpäni viides ja toivottavasti viimeinen kontrolli. Istuin annettujen ohjeiden mukaan 15 minuuttia ennen annettua aikaa läppärini ääressä, valmiina etätapaamiseen. Olin jo aiemmin ollut etätapaamisessa hematologin kanssa, mutta nyt se tapahtuisi Maisan, uuden Apottiin liittyvän asiakasportaalin, kautta. Tai niin luulin.
Ennen annettua aikaa oli hyvin rauhallinen. Uskoin, tai halusin uskoa, että kontrollin tulokset ovat hyvät ja pääsen eroon yhdestä lääkkeestä. Toisaalta ajattelin, että huonojen uutisten kohdalla mietitään sitten uusi strategia. En tapaa käyttää etukäteen kallisarvoista energiaa epätodennäköisen murehtimiseen. Kun olin odotellut kuin tatti puoli tuntia, alkoi jännitys nousemaan. Tunnin kohdalla se oli jo ihan tapissa. Mietin, että mihin soitan ja kuinka kauan minun täytyy koneen ääressä odotella. Laitoin jopa viestin klinikalle.
Vihdoin puolentoista tunnin odottelun jälkeen soi puhelin ja siellä oli ystävällinen lääkäri, jolla oli pelkästään hyvää kerrottavaa. Tutkimustulosten mukaan olen kunnossa ja kontrollit siirtyvät joka toisena vuotena tehtävään julkisen puolen mammografiaan. Minun oli kuitenkin todella vaikeaa purkaa jännitystä, kunnes soitin hyvät uutiset miehelle. Itkuksihan se meni.
Olin monestakin syystä olettanut tapaamisen olevan verkossa, koska näin oli jo muillakin poleilla. Lisäksi kaikki Maisan kalenteritapahtumat ja ohjeet antoivat näin ymmärtää. Postissa saadussa kirjeessä, jota en fyysisesti ole itse nähnyt, oli maininta hoitopuhelusta. Niihin olen vuosien saatossa tottunut ja välillä kulkenut vessassakin puhelimen kanssa, koska niillä ei yleensä ole tarkkaa aikaa.
Olen jo tottunut verkkotapaamisiin, mutta miten tuo prosessi olisi sujunut tottumattomammalta tietotekniikan käyttäjältä. Hematologin polilla tapaamista harjoiteltiin ensin hoitajan kanssa ja silti se ei kaikkien kanssa onnistu. Se on kuitenkin tulevaisuutta ja minulle täysi sopiva kehityssuunta. Mutta silloin aikataulujen pitää pitää, koska voin nyt todistaa, että koneen ääressä teknisen toimivuuden lisäksi korkealla on jännitys myös omasta terveydestä.
Hip hurraa. Sain viime viikolla koronarokotteen. Pikkuisen niveliä särki, mutta en havainnut muita sivuoireita. Ehkä ensi viikolla sitä uskaltaa jos laskea hartioita hieman alemmas. Tosin en omasta mielestäni ole ollut ollenkaan neuroottinen koronan suhteen, vaan realistisen varovainen.
Olen ollut nyt pääsääntöisesti mökillä ja vain käynyt yön parin kotosalla. Tänäänkin teimme Caran kanssa tunnin lenkin jäällä lumikengillä, kun muuten jää upottaa paikka paikoin. Sitten otettiin aurinkoa potkukelkassa. Eli ei tässä mitään valittamista. Voin hyvin ja koen olevani etuoikeutettu, kun vaan saan nauttia luonnosta, hyvästä kunnosta ja runsaasta vapaa-ajasta. Toki kaipaan välillä suunnattomasti jonnekin matkalle, joogasalille ja erityisesti yhdessä oloa lasten, lastenlasten ja ystävien kanssa. Yritän pitää nuo hetket minimissä ja ajatella ennemmin tuota aurinkoista järvenselkää ja ruskeakarvaista ystävääni.
Kommentit
Lähetä kommentti