"No, itkitkö?", olivat eilen ystäväni ensimmäiset sanat. Ja itkinhän minä. Ihan turhaan olin eilen piirtänyt itselleni silmät. Edes vedenkestävä ripsiväri ei niitä tunteita kestänyt. Onneksi itku oli puhdistavaa ja helpottavaa.
Päästän sinut jännityksestä. Olin eilen vihdoin odottamassani Rosen-terapiassa. Jännitin etukäteen, että odotanko siltä liikaa. En todellakaan odottanut. Miten minä, joka aina kaikissa tilanteissa yritän viimeiseen saakka pitää pakkaa koossa, itken heti alkumetreillä vieraan ihmisen kosketusta ja kysymyksiä. Olo oli niin turvallinen ja terapeutti osasi jo melko alussa vääntää oikeista nappuloista. Hän kyseli leppoisasti elämästäni ja teki syvää luotaavia kysymyksiä, joiden vastauksista hämmästyin itsekin. Olin tunnin jälkeen totaalisen väsynyt. Terapeutti sanoi, että olin niin kovalla työllä kätkenyt tunteita, että vaatii voimaa myös päästää niistä irti. Pääsanoma oli ehkä armo. Hän kysyi, miksi olin niin ankara itselleni.
Terapian jälkeen jatkoimme ystävän kanssa syvää luotaavia keskusteluita, kuten meillä on tapana. Oikein jännittää, minkälainen kokemus hänellä tulee olemaan. Illalla olimme kuuntelemassa Naistenkartanon järjestämää luentoa "Aika hyvä ihmiseksi", joka käsitteli suorittamista ja perfektionismia. Luennon piti psykologi, jolle kävin juttelemassa muutamia kertoja kuusi vuotta sitten, kun olin saanut ikävät diagnoosini. Ajattelin, että olen kyllä kulkenut henkisesti ja fyysisesti pitkän matkan niistä istunnoista. Voi, kun nuori minä olisi kuullut tuon luennon ja ollut vähän epätäydellisempi, armollisempi. Luennon jälkeen tervehtimässä kertoakseni, että olen vielä hengissä.
Tuo lause jäi parhaiten mieleen. Olen yrittänyt opetella itsemyötätuntoa ja puhua itselleni ja erityisesti sydämelleni kauniisti ja kannustavasti. Tajusin luennolla, että joogassa toteutuu moni asia, joita meidän jokaisen tulisi opetella. Tunnin alussa korostetaan, että unohda, mitä tänään aiemmin on tapahtunut. Älä mieti tulevaa, nyt on vain tämä hetki ja tämä harjoitus. Rauhoitutaan ja keskitytään vain siihen hetkeen ja omaan tekemiseen ja tuntemuksiin. Tunnin jälkeen tulee muistutus, että tänään tämä oli sinun parhaasi ja se riittää.
Viime viikonloppuna otin ensimmäiset askeleet kohti jotain uutta; olin kokemustoimijakoulutuksen ensimmäisellä lähijaksolla. Minä olin Sydänliiton mandaatilla ja mukana oli henkilöitä kolmesta muustakin järjestöstä. Kokemustoimijat ovat tehtäväänsä koulutettuja henkilöitä, jotka välittävät kokemustietoa mm. opiskelijoille ja ammattilaisille. He voivat myös osallistua erilaisiin kehitystehtäviin ja tuoda niihin omassa tapauksessani potilaan äänen.
Siellä oli niin kiinnostavia ihmisiä huikeine tarinoineen, että omat kokemukset jäivät niiden varjoon. Erityisesti jäi mieleen rohkeat colitis- ja crohn -sairaat nuoret ihmiset, jotka omalla esimerkillään haluavat hälventää sairauksiin liittyvää häpeää. Sydäntä särki myös sairaiden lasten vanhemmat, jotka toivat kokemuksensa lähimmäisinä mm. saattohoidosta. Hämmästyttävintä oli se, että monet sanoivat olevansa kiitollisia sairauksistaan. Ehkä se todella on niin, että kasvamme ihmisinä kriisien kautta. Jännä nähdä, minkälaisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin tämä polku joskus johtaa.
Avasin tänään myös yhden uuden oven, joka on vain odottanut oikeaa hetkeä. Tutkimusten mukaan muiden auttaminen lisää onnellisuutta ja siksi lähetin hakemuksen vapaaehtoistyöhön HOPE ry:lle. Järjestön tehtävä on tukea apua tarvitsevia lapsiperheitä. Itselle tuttua ovat mm. OPn koulureppukampanja tai joululahjakeräykset. Nyt käynnissä on joulukalenterikampanja, jolla halutaan tuoda iloa kaikkiin lapsiperheisiin. Järjestön tilat ovat sopivasti Pitäjänmäessä kuntosalini vieressä. Sinne ihmiset voivat tuoda kierrätettäväksi vaatteita ja kodintarvikkeita niitä tarvitseville. Järjestö tukee myös lapsien ja nuorten harrastustoimintaa ja toteuttaa heidän haaveitaan. Minua liikutti kesällä, kun 8-vuotias poika pääsi matkustamaan pääkaupunkiseudulta Kemiin isoäidin luo kalaan.
Tänään pakkaan taas laukkuni ja suuntaan pariksi viikoksi matkalle. Lennän Barcelonaan, mutta sieltä lähden sitten junailemaan ympäri Espanjaa. Reittini kulkee Barcelonasta Valenciaan, Madridiin, Granadaan ja Malagaan. Ehkä teen uuden ennätyksen kirkkoja ja taidemuseoita.
Terapian jälkeen jatkoimme ystävän kanssa syvää luotaavia keskusteluita, kuten meillä on tapana. Oikein jännittää, minkälainen kokemus hänellä tulee olemaan. Illalla olimme kuuntelemassa Naistenkartanon järjestämää luentoa "Aika hyvä ihmiseksi", joka käsitteli suorittamista ja perfektionismia. Luennon piti psykologi, jolle kävin juttelemassa muutamia kertoja kuusi vuotta sitten, kun olin saanut ikävät diagnoosini. Ajattelin, että olen kyllä kulkenut henkisesti ja fyysisesti pitkän matkan niistä istunnoista. Voi, kun nuori minä olisi kuullut tuon luennon ja ollut vähän epätäydellisempi, armollisempi. Luennon jälkeen tervehtimässä kertoakseni, että olen vielä hengissä.
"Aivot eivät tiedä,
kuka niitä kehuu."
Tuo lause jäi parhaiten mieleen. Olen yrittänyt opetella itsemyötätuntoa ja puhua itselleni ja erityisesti sydämelleni kauniisti ja kannustavasti. Tajusin luennolla, että joogassa toteutuu moni asia, joita meidän jokaisen tulisi opetella. Tunnin alussa korostetaan, että unohda, mitä tänään aiemmin on tapahtunut. Älä mieti tulevaa, nyt on vain tämä hetki ja tämä harjoitus. Rauhoitutaan ja keskitytään vain siihen hetkeen ja omaan tekemiseen ja tuntemuksiin. Tunnin jälkeen tulee muistutus, että tänään tämä oli sinun parhaasi ja se riittää.
Siellä oli niin kiinnostavia ihmisiä huikeine tarinoineen, että omat kokemukset jäivät niiden varjoon. Erityisesti jäi mieleen rohkeat colitis- ja crohn -sairaat nuoret ihmiset, jotka omalla esimerkillään haluavat hälventää sairauksiin liittyvää häpeää. Sydäntä särki myös sairaiden lasten vanhemmat, jotka toivat kokemuksensa lähimmäisinä mm. saattohoidosta. Hämmästyttävintä oli se, että monet sanoivat olevansa kiitollisia sairauksistaan. Ehkä se todella on niin, että kasvamme ihmisinä kriisien kautta. Jännä nähdä, minkälaisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin tämä polku joskus johtaa.
Lisää onnellisuutta lapsiperheille ja itselleni
Avasin tänään myös yhden uuden oven, joka on vain odottanut oikeaa hetkeä. Tutkimusten mukaan muiden auttaminen lisää onnellisuutta ja siksi lähetin hakemuksen vapaaehtoistyöhön HOPE ry:lle. Järjestön tehtävä on tukea apua tarvitsevia lapsiperheitä. Itselle tuttua ovat mm. OPn koulureppukampanja tai joululahjakeräykset. Nyt käynnissä on joulukalenterikampanja, jolla halutaan tuoda iloa kaikkiin lapsiperheisiin. Järjestön tilat ovat sopivasti Pitäjänmäessä kuntosalini vieressä. Sinne ihmiset voivat tuoda kierrätettäväksi vaatteita ja kodintarvikkeita niitä tarvitseville. Järjestö tukee myös lapsien ja nuorten harrastustoimintaa ja toteuttaa heidän haaveitaan. Minua liikutti kesällä, kun 8-vuotias poika pääsi matkustamaan pääkaupunkiseudulta Kemiin isoäidin luo kalaan.
Tänään pakkaan taas laukkuni ja suuntaan pariksi viikoksi matkalle. Lennän Barcelonaan, mutta sieltä lähden sitten junailemaan ympäri Espanjaa. Reittini kulkee Barcelonasta Valenciaan, Madridiin, Granadaan ja Malagaan. Ehkä teen uuden ennätyksen kirkkoja ja taidemuseoita.
Kommentit
Lähetä kommentti