Tiedättekö tunteen, kun tiedät olevasi hiuskarvan verran räjähtämisestä tai luhistumisesta. Joskus aiemmin tällaisia tilanteita saattoi tulla, kun oli vielä PMS-oireita. Olit kuin viulunkieli ja sille ei vain voinut itse mitään.
Viime lauantaina notkui kyllä oma kamelinselkäni tosi pahasti. Olin niin uupunut koko viikosta ja aamulla olohuoneen valkoiselta villamatolta löytyneet veritahrat eivät parantaneet tilannetta. Olo oli epätoivoinen ja koko ajan vain itketti. Pää kertoi, että nyt olen niin väsynyt, että ainoa oikea paikka on sänky. Muutama tunti lepoa palauttikin olotilan siedettäväksi. Tosin pyörryin kerran, kun piti nousta niin nopeasti nousta sängystä rauhoittelemaan villintynyttä pyykinpesukonetta.
On mielenkiintoista, kun tunnistaa kävelevevänsä mielen harjalla. Tietää, että nyt olen liian lähellä kuilun reunaa ja putoan, jos en lepää. Tällainen olotila on ollut muutaman kerran vuosien varrella työhön liittyen. Sitä vain painaa eteenpäin kovilla kierroksilla ja ajattelee, että kohta on aikaa levätä. Onneksi ei askel koskaan livennyt, vaikka tiedän sen olleen lähellä tällaiselle suorittajalle.
Tai kyllä se rehellisesti sanottuna lipesi, mutta fyysisesti. Korvaamattomana työntekijänä puskettiin kahta projektia ja samaan aikaan oli firmassa yhdentyminen toisen kanssa ja yt:t. Ensin sain iskiaksen, joka kroonistui liki kolmen vuoden tuskaksi ja sitten sain pienen aivoinfarktin. Oli vain stressipisteet niin korkealla. Töistä poissaolo tiesi työkuormaa kaikille muille ja siksi sitä sinnitteli tuskien kanssa töissä.
Joskus juteltiin ystäväni kanssa jaksamisesta. Hänkin oli ollut äärirajoilla ison projektin vetäjänä. Kysyimme itseltämme, olisimmeko nyt jälkiviisaina tehneet jotain toisin. Emme olisi. Olimme hurmaantuneita, sitoutuneita ja nautimme haasteista ja kaikkihan on projektissa väliaikaista. Tosin se väliaikaisuus kesti aina pari kolme vuotta. Olimme projektipäällikköinä korvaamattomia (ison hymiön paika). Miksi emme tekisi mitään toisin? Ehkä siksi, että onnistumisen huuma urakoinnin jälkeen on niin suuri. Käärimme hihat, annoimme kaikkemme ja onnistuimme itseämme säälimättä. Varmaan työnantaja olisi tuonut haudalle valtavat seppeleet.
Jälkikäteen olen superonnellinen, että olen saanut työelämässä tehdä niin hienoja juttuja ja venyä yhdessä upeiden työkavereiden kanssa. Ehkä niissä on aina ollut vähän talvisodan henkeä. Yhdessä eteenpäin. Itselle on aina ollut tärkeää, että porukka voi ylpeänä kertoa olleensa mukana juuri niissä projekteissa. We did it!
Flunssa ei vaan meinaa hellittää ja ottaa kovasti päähän, kun ei pysty elämään normaalia elämää ja kuntoilemaan. Onneksi koiramme Cara on toipunut erinomaisesti ja kerjää jo herkkuja entiseen tapaansa. Huomenna pitäisi jaksaa juhlia koko illan ja vähän jännittää. Peruukki päähän ja menoksi.
Viime lauantaina notkui kyllä oma kamelinselkäni tosi pahasti. Olin niin uupunut koko viikosta ja aamulla olohuoneen valkoiselta villamatolta löytyneet veritahrat eivät parantaneet tilannetta. Olo oli epätoivoinen ja koko ajan vain itketti. Pää kertoi, että nyt olen niin väsynyt, että ainoa oikea paikka on sänky. Muutama tunti lepoa palauttikin olotilan siedettäväksi. Tosin pyörryin kerran, kun piti nousta niin nopeasti nousta sängystä rauhoittelemaan villintynyttä pyykinpesukonetta.
On mielenkiintoista, kun tunnistaa kävelevevänsä mielen harjalla. Tietää, että nyt olen liian lähellä kuilun reunaa ja putoan, jos en lepää. Tällainen olotila on ollut muutaman kerran vuosien varrella työhön liittyen. Sitä vain painaa eteenpäin kovilla kierroksilla ja ajattelee, että kohta on aikaa levätä. Onneksi ei askel koskaan livennyt, vaikka tiedän sen olleen lähellä tällaiselle suorittajalle.
Tai kyllä se rehellisesti sanottuna lipesi, mutta fyysisesti. Korvaamattomana työntekijänä puskettiin kahta projektia ja samaan aikaan oli firmassa yhdentyminen toisen kanssa ja yt:t. Ensin sain iskiaksen, joka kroonistui liki kolmen vuoden tuskaksi ja sitten sain pienen aivoinfarktin. Oli vain stressipisteet niin korkealla. Töistä poissaolo tiesi työkuormaa kaikille muille ja siksi sitä sinnitteli tuskien kanssa töissä.
Joskus juteltiin ystäväni kanssa jaksamisesta. Hänkin oli ollut äärirajoilla ison projektin vetäjänä. Kysyimme itseltämme, olisimmeko nyt jälkiviisaina tehneet jotain toisin. Emme olisi. Olimme hurmaantuneita, sitoutuneita ja nautimme haasteista ja kaikkihan on projektissa väliaikaista. Tosin se väliaikaisuus kesti aina pari kolme vuotta. Olimme projektipäällikköinä korvaamattomia (ison hymiön paika). Miksi emme tekisi mitään toisin? Ehkä siksi, että onnistumisen huuma urakoinnin jälkeen on niin suuri. Käärimme hihat, annoimme kaikkemme ja onnistuimme itseämme säälimättä. Varmaan työnantaja olisi tuonut haudalle valtavat seppeleet.
Jälkikäteen olen superonnellinen, että olen saanut työelämässä tehdä niin hienoja juttuja ja venyä yhdessä upeiden työkavereiden kanssa. Ehkä niissä on aina ollut vähän talvisodan henkeä. Yhdessä eteenpäin. Itselle on aina ollut tärkeää, että porukka voi ylpeänä kertoa olleensa mukana juuri niissä projekteissa. We did it!
Flunssa ei vaan meinaa hellittää ja ottaa kovasti päähän, kun ei pysty elämään normaalia elämää ja kuntoilemaan. Onneksi koiramme Cara on toipunut erinomaisesti ja kerjää jo herkkuja entiseen tapaansa. Huomenna pitäisi jaksaa juhlia koko illan ja vähän jännittää. Peruukki päähän ja menoksi.
Kommentit
Lähetä kommentti