Siirry pääsisältöön

Kamelin selkä

Tiedättekö tunteen, kun tiedät olevasi hiuskarvan verran räjähtämisestä tai luhistumisesta. Joskus aiemmin tällaisia tilanteita saattoi tulla, kun oli vielä PMS-oireita. Olit kuin viulunkieli ja sille ei vain voinut itse mitään.

Viime lauantaina notkui kyllä oma kamelinselkäni tosi pahasti. Olin niin uupunut koko viikosta ja aamulla olohuoneen valkoiselta villamatolta löytyneet veritahrat eivät parantaneet tilannetta. Olo oli epätoivoinen ja koko ajan vain itketti. Pää kertoi, että nyt olen niin väsynyt, että ainoa oikea paikka on sänky. Muutama tunti lepoa palauttikin  olotilan siedettäväksi. Tosin pyörryin kerran, kun piti nousta niin nopeasti nousta sängystä rauhoittelemaan villintynyttä pyykinpesukonetta.

On mielenkiintoista, kun tunnistaa kävelevevänsä mielen harjalla. Tietää, että nyt olen liian lähellä kuilun reunaa ja putoan, jos en lepää. Tällainen olotila on ollut muutaman kerran vuosien varrella työhön liittyen. Sitä vain painaa eteenpäin kovilla kierroksilla ja ajattelee, että kohta on aikaa levätä. Onneksi ei askel koskaan livennyt, vaikka tiedän sen olleen lähellä tällaiselle suorittajalle.

Tai kyllä se rehellisesti sanottuna lipesi, mutta fyysisesti. Korvaamattomana työntekijänä puskettiin kahta projektia ja samaan aikaan oli firmassa yhdentyminen toisen kanssa ja yt:t. Ensin sain iskiaksen, joka kroonistui liki kolmen vuoden tuskaksi ja sitten sain pienen aivoinfarktin. Oli vain stressipisteet niin korkealla. Töistä poissaolo tiesi työkuormaa kaikille muille ja siksi sitä sinnitteli tuskien kanssa töissä.

Joskus juteltiin ystäväni kanssa jaksamisesta. Hänkin oli ollut äärirajoilla ison projektin vetäjänä. Kysyimme itseltämme, olisimmeko nyt jälkiviisaina tehneet jotain toisin. Emme olisi. Olimme hurmaantuneita, sitoutuneita ja nautimme haasteista ja kaikkihan on projektissa väliaikaista. Tosin se väliaikaisuus kesti aina pari kolme vuotta. Olimme projektipäällikköinä korvaamattomia (ison hymiön paika). Miksi emme tekisi mitään toisin? Ehkä siksi, että onnistumisen huuma urakoinnin jälkeen on niin suuri. Käärimme hihat, annoimme kaikkemme ja onnistuimme itseämme säälimättä. Varmaan työnantaja olisi tuonut haudalle valtavat seppeleet.

Jälkikäteen olen superonnellinen, että olen saanut työelämässä tehdä niin hienoja juttuja ja venyä yhdessä upeiden työkavereiden kanssa. Ehkä niissä on aina ollut vähän talvisodan henkeä. Yhdessä eteenpäin. Itselle on aina ollut tärkeää, että porukka voi ylpeänä kertoa olleensa mukana juuri niissä projekteissa. We did it!

Flunssa ei vaan meinaa hellittää ja ottaa kovasti päähän, kun ei pysty elämään normaalia elämää ja kuntoilemaan. Onneksi koiramme Cara on toipunut erinomaisesti ja kerjää jo herkkuja entiseen tapaansa. Huomenna pitäisi jaksaa juhlia koko illan ja vähän jännittää. Peruukki päähän ja menoksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Asiakaskokemuksia Valiolta ja leffoista

Hyvä asiakaskokemus Perheeni suosikkijuusto on Oltermanni. Sen säilyttäminen ilmatiiviisti on aina ollut haaste. Muistin, että joskus oli myynnissä erikoiseriä juustoja pyöreässä muovirasiassa. Laitoin Valiolle palautetta, että toivoisin niitä jälleen myyntiin tai muuta vinkkiä säilytykseen. Muissa juustoissa on mm. näppärä tarra sulkemiseen. Meni kolme päivää ja postilaatikossa oli näppärä muovikansi. Loistavaa ja nopeaa reagointia pulmaani.  Oscarin arvoisen elokuvan etsintää Olen taas kuluttanut Finnkinon penkkejä parin leffan verran. Ensin kävin katsomassa Talvisen tarinan, joka on maaginen aikuisten satu. Kuten sadussa aina, tässäkin hyvä voittaa pahan. Pisteitä tulee aina automaattisesti kaikille New Yorkiin sijoittuvile leffoille.  Eilen kävin katsomassa The Monuments Menin. Olin odottanut sitä kovasti nähtyäni trailerin useasti. Ja tietysti George Clooneyta katsoisi pari tuntia mukavassa penkissä karkkeja syöden vaikka still-kuvana. Elokuva ei saanut hyviä arvosteluita kriitiko

Mitä eroa on pohjalaisella naisella ja terroristillä?

No, terroristin kanssa voi neuvotella. Ajattelin kirjoittaa jotain Naistenpäivän kunniaksi ja sitähän ei voi tehdä ilman viittauksia omiin juuriinsa. Pitäisi varmaan kirjoittaa tärkeistä asioista, kuten lapsiavioliitoista, ihmiskaupasta, tyttöjen kouluttamista, perheväkivallan uhreista jne., mutta päätin ottaa henkilökohtaisemman näkökulman. Jotenkin tämä elämänvaihe on sellainen, että en nyt kestä ahdistavia ja raskaita aiheita. Jatkan siis pohjalaisuuden teemalla, koska se on niin voimakkaasti leimannut omaa elämääni naisena.   Perheessämme oli kolme tytärtä, joista minä olen keskimmäinen. Isäni sanoi, että neljän naisen kanssa pärjää, kun pitää lompsan auki ja suun kiinni. Hän kyllä piti hyvin periaatteestaan kiinni. Aina, kun käväisin liikkeessämme, laittoi hän käden takataskussa olevalle lompakolle ja kysyi "Paljonko?". Sanotaan, että isän tapa kohdata tyttärensä, muovaa eniten itsetuntoa. Kyllä sinä olet fiksu tyttö ja pärjäät varmasti elämässä. Ei sinusta koskaan

Sinä pieni urhea nainen

                                                                           Nukkumaan käydessä ajattelen: Huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun. Eeva Kilpi Kylläpä on kulunut pitkä aika, yli kaksi kuukautta, kun olen viimeksi kirjoittanut mitään. Olen jo saanut huolestuneita kyselyitä voinnistani. Älkää olko huolissanne. Kaikki on oikein hyvin. Jostain syystä yleinen innostukseni kirjoittamiseen on ollut kateissa.  Joulu sujui varsin perinteisesti mökillä, mutta aiottua pienemmällä kokoonpanolla. Uusi vuosi vietettiin tuttavien luona Rukalla ja sieltä ajeltiin Lapin maisemia ihaillen Äkäslompoloon. Viikko tarjosi vaihtelevia säitä, kuten usein tammikuussa. Olen käynyt Ylläksellä 44 vuotta ja oli varmaan ensimmäinen kerta, kun tunturin huipulla oli tyyntä. Alkuviikosta inversio oli voimakas ja se aiheutti suuret lämpötilan vaihtelut.