Kuvan mäki sijaitsee kotimme lähellä ja on osa koiralenkkiä. Erityisen siitä tekee se, että tuota pientä nyppylää kavutessa tajusin kunnossani olevan jotain poikkeuksellista. Sitä noustessa olin oudon hengästynyt. Kaikki ei ollut kunnossa.
Tuosta oivalluksesta on nyt 1,5 vuotta. Ensimmäisen reilun puolen vuoden aikana kävin lääkäreillä ja eri tutkimuksissa noin 30 - 40 kertaa. Silti varsinaiseen diagnoosiin tai diagnooseihin ja hoitojen alkamiseen meni reilu vuosi. Nyt hoitoja on takana nelisen kuukautta.
Tälle 1,5 vuoden matkalle lähtiessä en onneksi tiennyt, mitä se on tuonut tullessaan. Hyvä niin. Annostelu pala kerrallaan on paras tapa jaksaa.
En ole tullut yhtään paremmaksi tai jalommaksi ihmiseksi. En vieläkään tiedä, onko tällä kaikella jokin isompi tarkoitus. En ole myöskään tehnyt listoja asioista, joita vielä haluan tehdä ja kokea. Elämän parhaat hetket ovat kuitenkin hyvin yksinkertaisia asioita. Hetkiä, jotka voi jakaa toisten kanssa.
Taisin blogini alussa asettaa tavoitteeksi hiihtämisen mieheni perässä hohtavilla keväthangilla. Haave on edelleen voimissaan.
Pitää vaan toivoa, että miehesi ei hiihdä samaa tahtia kuin silloin kun minä ja Jamo hiihti sen perässä ;)
VastaaPoista