Elämä pausella

 

Elämänäni on ollut viimeiset kolme päivää pysähdyksissä, pausella, tai ainakin siltä tuntuu. Odottelin nimittäin kiltisti kotosalla liki terveenä koronatestin tulosta. Vihdoinkin tänään 51 tuntia näytteenotosta tuli tulos, negatiivinen. Kyllä tuntui aika pitkältä, vaikka maalasin yhden pöydän ja tein monta online-joogaa ja -pilatesta. 

Olin keskiviikkona synttäreillä, joilla oli kymmenisen henkilöä. Kotiin palattuani alkoi kurkku karhennella ja oli väsynyt ja viluinen olo. Yön kävin jaakobin painia ja mietin, mitä jos minulla onkin korona ja kaikki synttäreillä ja fysioterapialaitoksessa ovat altistuneet. Kävin läpi kaikki mahdolliset altistumispaikat ja ei niitä ollut kuin Heinolan metsät ja alkuviikosta vierailleet LVI-asentajat. 

Mietin kovasti syyllisyyttä, jota tartunnan saaneet ja muita altistaneet väistämättä tuntevat. Varsinkin, kun useimmat ovat altistaessaan olleet itse oireettomia. Miltä tuntuu, kun oman joukkueen ottelut peruutetaan, koululuokka laitetaan karanteeniin, ravintola suljetaan tai viimeisimpänä meidän Saunaseura pariksi päiväksi. Tässä tilanteessa ovat olleet jo sadat suomalaiset tahtomattaan. Sitten on se porukka, joka välinpitämättömästi huitelee menemään yöelämässä ja ei varmaan tunne yhtään syyllisyyttä ennen kuin on tartuttanut vaikka oman isoäitinsä. 

Pohdiskelin myös jäljittämisen näkökulmasta, kuinka rehellisiä kantajat ovat tekemisistään. Ehkä haluaa jättää kertomatta jotain tapaamisia tai sitä, että oli jossain ilman maskia suosituksesta huolimatta. Aloitin jäljitystestaajan koulutuksen ihan yleissivistävänä. Mielelläni myös hyödyntäisin sitä ja olisin apuna. Ehkä läsnäolo samassa toimistossa muiden jäljittäjien kanssa on kuitenkin minulle liian suuri riski. Sitä kun ei ilmeisesti voi tehdä etätyönä.