Näköalattomuutta

'Kun ei tiedä, miten kauan tämä kestää'. Tämä päivittäin usein kuultava lause sisältää sekä hyvää että huonoa. Meillä on tarve kiinnittää elämämme tuleviin päivämääriin ja tapahtumiin. Nyt kalenteri on ahdistavan tyhjä. Ja siitä pyyhitään merkintöjä jo kesäkuulta.

Tunnen olevani elämässä kiinni, kun on suunnitelmia. Seuraava matka varattu tai kalenterissa täynnä odotusta oleva merkintä synttäreistä tai häistä. Nyt ei pysty suunnittelemaan mitään ja se on yhtä aikaa sekä tylsää että pelottavaa. Sairauksistani johtuen oma uskallus riittää suunnittelemaan elämään noin puoli vuotta eteenpäin. Ajatus siitä, että nyt varaisin matkan tai konsertin marraskuulle ei vain enää onnistu, kun luottamus tulevaan on joskus viety. Kun joutuu kohtaamaan mahdollisuuden kuolemaan, ei luottamus elämään ole enää koskaan samanlainen. Joku on haavoittanut pahasti perusturvallisuutta ja tunnetta, että 'Ei minulle satu mitään pahaa'. Olen aina ollut kova suunnittelemaan kaikkea ja tykkään siitä edelleen, mutta aikajänne on lyhentynyt.

Muistan sairastamisen ajalta ajatuksia, että olenkohan minä tuotakaan asiaa enää näkemässä. Luin vuosina 2013 - 2014 Hesaria ja ajattelin, että en varmaan koskaan pääse ajelemaan Länsimetrolla. Kuinka väärässä olinkaan myöhästymistä huolimatta ja ensimmäinen matka Matinkylään tuntui juhlalliselta. Tässä ajassa monelle on vaikeinta kontrollin menetys ja epävarmuuden sietäminen. Kaikki ei olekaan enää omassa kontrollissa. Toivottavasti tämä tilanne ei tuo kasvupiikkiä syömishäiriöihin, koska se on joillekin ainoa tapa tuntea kykyä vaikuttaa edes johonkin. Itse olen joutunut treenaamaan epävarmuuden sietämistä pakon edessä, ja onneksi luonteeni uskoo aina kahdesta vaihtoehdosta hyvän toteutuvan.

Toinen huomio näköalattomuuteen on onni, että emme tiedä, miten kauan tämä epätavallinen tilanne kestää. Sairastin kymmenisen vuotta sitten kroonista selkäsärkyä yli kaksi vuotta. Jos olisin alkuvaiheessa tiennyt, että samaa tuskaa kestää niin pitkään, en olisi henkisesti jaksanut. Joka päivä kourallinen kipulääkettä sai uskomaan, että huomenna tämä helpottaa. On viisaasti sanottu, että on turha murehtia huomista, koska se yllättää vastoinkäymisillä, joita emme osanneet edes odottaa. Eli menee hyvä murehtiminen ihan hukkaan. Sama juttu on joka uusi vuosi. Ajattelen aina, että onneksi en tiedä, mitä vuosi tuo tulleessaan.

Se filosofoinnista. Nyt konkretiaa ja asiaa tahdistimesta. Hain siis tällä viikolla paikallisesta lääkärikeskuksesta Holterin ja tutkimus onnistui, melkein. Lähdin palauttamaan sitä aamulla ja siellä huomasin, että itse mittauslaite onkin sängyssäni. Nukun nykyään levottomasti ja se oli irronnut. Onneksi tallennusta oli tarpeeksi ja sen mukaan tarvitsen tahdistimen. Sydämen toimintaa ohjaava sinussolmuke on laiskistunut ja siksi sykkeeni on niin alhainen ja suorituskyky heikentynyt.

Tahdistin on litteä, kananmunan kokoinen. Se asennetaan solisluun alle ja itse sitä ei tunne.

Tahdistin on hyvä juttu, jos se syketason kohoamisen kautta parantaa toimintakykyäni ja tuo turvallisuutta. Haaste on tässä ajassa se, miten saan sen ja pääsenkö takaisin mökille eritykseen. En tietenkään nyt mielelläni lähtisi sairaalaan, mutta nyt on pakko. Kardiologi kirjoittaa Hyksiin lähetteen ja toivottavasti pääsen toimenpiteeseen kolmen viikon sisällä. Se tehdään paikallispuudutuksessa päivätoimenpiteenä. Hyvä juttu. Nyt täytyykin ripeästi haravoida ja pestä ikkunat, koska toimenpiteen jälkeen kättä ei saa nostaa hartiatason yläpuolelle kuukauteen.

Nainen on turhamainen, jopa karanteenissa ja nyt murehduttaa, milloin pääsen kampaajalle!