Inhoan sitä ässällä alkavaa

Äitini kertoi tuttavansa inhoavan sitä ässällä alkavaa. En kyllä tiedä puhuiko hän samalla myös itsestään, koska ei ole sairauteni vuosina pystynyt itsekään sanomaan sitä ikävää sanaa ääneen minulle eikä kenellekään muulle. Tulee kuulemma vain päivittelyä, juoruilua ja kysymyksiä.

Huomaan, että en itsekään sano sitä sanaa kovin usein. Sydänsairaus tulee huulilta huomattavasti kevyemmin. Käytän kiertoilmaisuja, kuten Kai Lehtinen loistavissa Kodin Kuvalehden kolumneissaan, joissa vaimo on aina nainen, joka asuu meillä. Ehkä se ässäkin on sairaus, loinen, joka on lupaa kysymättä ottanut minut kodikseen, jopa kahdesti. En ole kovin usein kirjoittanut tähän blogiinkaan sitä, puhumattakaan siitä A:lla alkavaa. Sen googlaus kun tuottaa edelleen niin ikäviä tuloksia.

Diagnoosieni varmistuttua kuulin, kun mieheni kertoi puhelimessa naapurille sairaudestani ja käytti sujuvasti ässällä ja aalla alkavia sanoja. Se kuulosti niin kamalalta, että ihmettelin kenestä rassukasta hän mahtaa puhua. Pyysin silloin itsekin, että puhuu mieluummin sydänsairaudesta kuin monimutkaisista diagnooseistani.

Valitettavan moni tuttava on viimeisen vuoden aikana joutunut tulemaan sinuiksi sen sanan kanssa. Ja kerran sen kohdattuasi, et pääse siitä eroon koskaan. Se on kuin tatuoitu omaan kehoon ja mieleen. Tuttavalleni oli terveydenhuollon ässä-ammattilainen puhunut rintasyövästäkin pitkäaikaissairautena. Sitähän se teknisesti ei ole. Se diagnosoidaan ja hoidetaan. Sitten saat puhtaat, terveen paperit. Mielestä se ei kuitenkaan lähde milloinkaan. Ei edes viiden vuoden seurannan jälkeen.

Uusimmalla Rimakauhua ja rakkautta -kaudella Jenny toipuu rintasyövästä ja hoitojen päätyttyä ystävät järjestävät hänelle armeijatyyliset Ohi on -juhlat. Jenny itse on hiukan häkeltynyt, koska kaikki muut huokaavat helpotuksesta ja olettavat kaiken olevan kuin ennenkin. Väärin. Sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Ässä seuraa sinua kuin varjo elämäsi loppuun saakka.

Enkö itse ole asian kanssa sinut, kun en halua lausua sitä sanaa? Eikö kahden diagnoosin kanssa ole tehty jo sinun-kaupat? Oletan, että muutaman vuoden asian kanssa elettyäni tiedän lääketieteen olevan ihmeellistä ja luottamukseni suomalaiseen terveydenhuoltoon olevan vankka. Ilman henkilökohtaista kokemusta ässä on kuin ajatus ruotsalaisesta hapansilakasta, surströmming tai skotlantilaisesta perinneruoka haggigsesta. Kai niidenkin makuun voi tottua.

Juttelin tuttavani kanssa pitkäaikaissairauksista. Hän sanoi omasta kokemuksestaan, että on jopa kiitollinen omasta reumastaan. Mietin omalta kohdaltani, että olenko minä kiitollinen. Olen pyöritellyt ajatusta aiemminkin ja päätynyt hyvin kliseisiin ajatuksiin elämän arvon ymmärtämisestä, viimeinkin. Puppua sanon minä. Voisinko oikeasti olla kiitollinen tästä seitsemän vuoden Via dolorosasta, joka on tehnyt työnteon mahdottomaksi ja muistuttaa olemassa olostaan jatkuvasti. Sen takia olen joutunut luopumaan paljosta, mutta olenko saanut jotain tilalle. Kyllä olen.