Uskaltauduin viime viikolla kirkonkylän yleensä hiljaiseen kauppaan viikko-ostoksilla. Normaalitilanteessa kassaneiti olisi jo nostanut kädet antautumisen merkiksi, kun liitelin kauppaan maskissa ja kertakäyttöhanskoissa. Suhailin hätäillen kärryjen kanssa ja hyppäsin hyllyyn kiinni, kun joku muukin osui samalle käytävälle. Maski huurtaa silmälasit ja syke oli korkealla. Olo oli kuin armeijan taisteluradan jälkeen, kun pääsin autoon heitettyäni ensin kertakäyttöhanskat roskiin.
Olin kaupassa varmaan kummajainen ja ehkä täällä Heinolan kirkonkylässä ei ole avattu tiedotusvälineitä pariin kuukauteen. Niin tavallisesti porukka kaupassa käyttäytyi. Oli vanhuksia, joilta kassan pitäisi kohta kysyä paperit. Ja hätkähdyttävästi kenelläkään ei ollut edes hanskoja, puhumattakaan turvaetäisyyksistä. Kauppaan oli tultu yhden suklaapatukan, oluen tai maitopurkin takia. Maksu tietenkin käteisellä kassan riskin maksimoimiseksi. Minä pyysin pysäyttämään ostokset ennen 50 euroa, että voin käyttää lähimaksua ja sitten toinen maksu.
Neurootikkona mietin kuvitteellisesti tilannetta, jossa kaupassa vierailee koronapotilas. Hän koskee pintoihin ja koronavirusta on niissä ostoksissa, joita kassa koskee paljailla käsillään. Ja sitten seuraavan ja sitä seuraavan ostoksiin. Jounin kauppa Äkäslompolossa taitaa olla yksi edelläkävijä. Kauppaan mennessä on käsien desinfiointiautomaatit ja vielä kertakäyttöiset hansikkaat. Ehkä kauppojen pitäisi ottaa enemmän vastuuta, vaikka he tekevätkin tänään pitkää päivää kysynnän tyydyttämiseksi ja toki kaikkea siivotaan tehostetusti. Olen luullut eläväni pöpöjen suhteen tiedostettua elämää jo reilut kuusi vuotta. Nyt vasta tajusin, että omat hanskat kaupassa ja kulkuvälineissä ei olekaan hyvä juttu, kun sitten näprään niillä kännykkää, rattia ja kasvoja.
Anteeksi nyt näin ikävän sävyinen kirjoitus. Kyseessä saattaa kuitenkin olla minun ja monen muun elämä. Itse olen todella onnekas, että meillä on mukavuuksin varustettu vapaa-ajan asunto. Viikonloppu meni mukavasti, kun mies kävi vain ovella maskissa ja hanskoissa ja oli kiltisti ulkoruokinnassa. Katsotaan pääseekö hän vielä Uudeltamaalta tänne Päijät-Hämeeseen. Hänen saavuttuaan minuun iski totaalinen väsymys, ehkä pieni stressi purkaantui. Olen voinut henkisesti ok ja en ole vielä pitkästynyt. Tuntuu vain todella surulliselta, että en ehkä tapaa muuta perhettä pariin kuukauteen. Toki kuvapuhelut ovat olemassa, mutta läheisyyttä ei voita mikään.
Olen keskustellut monen kanssa, että voiko tässä takana olla joku suurempi opetus ihmiskunnalle. Ollaan ajettu ylinopeutta ja nyt maksamme sakkoja. Ehkä tarkoitus on pysäyttää koko ajan kiihtyvä liike. Olemme tottuneet loputtomiin valinnan mahdollisuuksiin ja nyt me toivottavasti opimme arvostamaan aiemmin itsestään selviä asioita, kuten kouluruokaa tai ystävien halaamista.
Kommentit
Lähetä kommentti