Viimeisten kuukausien aikana on tullut aivan liikaa huonoja uutisia. Useaa ystävää on koetellut vakava sairaus. Tietenkin se kuuluu omaan ikään, että ikätovereilla on entistä enemmän sairauksia. Tapaamisetkin kuluisivat kevyesti pelkästään sairauskertomuksilla ja lääkedosetin vertailulla. Elämä on ja toivon, että olen itse voinut olla monelle vertaistukena.
Olen oman sairauteni vuosina miettinyt kovasti omaisten roolia. Miten oma aviomies on kokenut vaimon heikkouden hetket ja jatkuvan taistelun? Kuka häntä on tukenut, kun minä olen kaatanut hänen niskaansa kaiken painokelvottoman? Entä, miten sairauteni on vaikuttanut omiin tyttäriini, joiden elämässä äidin pitäisi olla muuta kuin Meilahden kanta-asiakas, ehkä jopa VIP?
Tänään aamujoogassa juolahti mieleen ajatus, että ei ole olemassa yhtään kirjaa vakavasti sairastuneiden omaisista. Sairastuneiden tarinoita on pitkä rivi, mutta ei yhtään omaisen kokemuksista kertovaa. Miltä tuntuu olla vieressä silloin, kun pitäisi tukea sairastunutta ja silti omakin olo on horjuva, avuton ja tuskainen? Miten vaikka aviopuolison voimat riittävät tukemaan sekä sairastunutta että lapsia? Kuinka suuren epävarmuuden ja pelon vanhemman sairastuminen jättää lapseen, joka joutuu siirtämään omat uhma- ja murrosikänsä parempiin aikoihin.
Oman tuskani olen näyttänyt pääosin vain miehelleni. Olen yrittänyt säästää lapsia kokemasta minun tuskaani ja epätoivoa. Olen halunnut saada heistä enemmänkin energiaa ja olla osa normaalia elämää. Ehkä se ei ole ollut oikea ratkaisu ja olisimme voineet yhdessä puhua enemmän tunteista. Ehkä tässä ei ole yhtä oikeaa tapaa. Pääasia on, että sairastunut ei ole se kaikkien kannattelija. Itsensä suorana pitämisessäkin on riittävästi hommia.
 |
| Jokainen sairaus koskettaa aallon lailla useita henkilöitä. Bixapay |
Tänään aamujoogassa juolahti mieleen ajatus, että ei ole olemassa yhtään kirjaa vakavasti sairastuneiden omaisista. Sairastuneiden tarinoita on pitkä rivi, mutta ei yhtään omaisen kokemuksista kertovaa. Miltä tuntuu olla vieressä silloin, kun pitäisi tukea sairastunutta ja silti omakin olo on horjuva, avuton ja tuskainen? Miten vaikka aviopuolison voimat riittävät tukemaan sekä sairastunutta että lapsia? Kuinka suuren epävarmuuden ja pelon vanhemman sairastuminen jättää lapseen, joka joutuu siirtämään omat uhma- ja murrosikänsä parempiin aikoihin.
Oman tuskani olen näyttänyt pääosin vain miehelleni. Olen yrittänyt säästää lapsia kokemasta minun tuskaani ja epätoivoa. Olen halunnut saada heistä enemmänkin energiaa ja olla osa normaalia elämää. Ehkä se ei ole ollut oikea ratkaisu ja olisimme voineet yhdessä puhua enemmän tunteista. Ehkä tässä ei ole yhtä oikeaa tapaa. Pääasia on, että sairastunut ei ole se kaikkien kannattelija. Itsensä suorana pitämisessäkin on riittävästi hommia.
Kommentit
Lähetä kommentti