Huojuva korttitaloni

Olen aiemmin pärjännyt pitkäaikaissairauteni kanssa mielestäni oikein hyvin. Suurin syy siihen on ollut se, että olen pystynyt elämään melko normaalia elämää ja olemaan aktiivinen harrastuksissa ja matkustelemaan. Korttitaloni alakortit ovat olleet myös vakaasti paikoillaan ja korjanneet pienetkin huojahdukset. Nyt tutisee koko rakennelma. 

Tämä aika koettelee meitä kaikkia jollakin tavalla. En usko, että Suomesta löytyy yhtään ihmistä, paitsi joku Lapin erakko, jota tämä ei huojuttaisi. Luin juuri, että erityisen raskas tämä aika on niille ihmisille, joilla on elämässä jo valmiiksi haasteita. Ja niitähän meillä kaikilla riittää, kullakin oman mittapuunsa mukaan. Haaste voi olla mikä tahansa elämää ravisuttava tapahtuma. Joillakin se on rikki mennyt pesukone, toisella käynnissä olevat syöpähoidot tai päällä oleva avioero. Niissä tilanteissa tarvitsee kaikki voimavarat, ilman koronaakin. 

Itselläni tunnistan korttitaloni huojahtelun helposti pintaan tulvivina tunteina. Kyyneleet puskevat tunteikkaasta musiikista, ystävien lämpimistä tervehdyksistä, Vilda-videoista tai viimeksi Vaskivuoren lukion kamarikuoron upeasta, positiivisesta videoesityksestä. Se harmittaa erityisesti, että itku on herkässä aina, kun puhun mieheni kanssa. Hän tuli tänne seurakseni viikonlopuksi. Asumme eri taloissa ja hänen ruokansa liikkuu korissa ulos. Ehkä yritän kaikille muille olla tosi, tosi reipas, mutta valitettavasti hänelle en jaksa näytellä. Harmitus tulee siitä, että hänellä on töidenkin suhteen kiireelliset ajat. 

Olen kuunnellut viisaita, rauhoittavia podcasteja. Niissä on hyviä harjoitteita ja neuvoja. Yksi oli, että pitää miettiä asiat, jotka eivät ole muuttuneet. Se oli hyvä, koska nyt epävarmuus leviää helposti kaikkeen. Minulla on onneksi edelleen perhe, sukulaiset ja ystävät. Meillä eläkeläisenä ja valtion virkamiehellä on talous turvattu. Voimme tilanteen mukaan olla kahdessa, kivassa kodissa. Eli perusasiat ovat kohdallaan. Huolissani olen tietysti jälkipolvien taloudellisesta pärjäämisestä, mutta heidän kohdallaan haasteet voi olla korkeintaan väliaikaista. Fiksut pärjää aina.  Ja onneksi pelätty asuntokaupan hiipuminen ei ehtinyt osua ja jättää tytärtä kahden asunnon loukkuun.

Mikä sitten huojuttaa omaa korttitaloani? No, terveys ja tähän perään virtuaalinen kirous. Tilanne pelottaa neuroottisuuteen saakka. Juuri pesin huolella ketsuppipurkin, johon mies oli koskenut. Peruspelko on tietysti se, että minä en koronasta selviäisi. Piste. Toinen on heikentynyt kunto, jota en tähän hetkeen olisi todellakaan tarvinnut. Kuten aiemmin kirjoitin, on sykkeeni hidastunut huolestuttavasti. Se aiheuttaa mm. nesteen kertymisen vatsaonteloon, kun ei vain pumppaus riitä. Kävely on sen vuoksi todella, todella epämiellyttävää. Kuin olisin viimeisilläni raskaana. Joka päivä pitää ottaa päikkärit ja runsas nesteenpoistolääkkeiden nauttiminen aiheuttaa jalkoihin tuskallisia kramppeja. 

Päätin ottaa riskin ja hakea sen Holterin, jonka onneksi saan Heinolasta ensi viikolla. Ilman sen kertomaa dataa en pääse tästä tilanteesta eteenpäin. Lääkärin mukaan ainoa hoito on tahdistin, joka tarvittaessa aktivoisi laiskaa sinus-solmuketta. Olin sen tarpeellisuuden hyväksynyt, mutta sen asentaminen tässä tilanteessa tuntuu mahdottomalta ja riskaabelilta. Tehdäänkö niitä edes ja sen jälkeen en pääse takaisin mökille koronaa pakoon. Muna vai kana -syndrooma.

On ollut kyllä superilahduttavaa, miten yllättävätkin ystävät ovat ottaneet yhteyttä ja tarjonneet apua. Se lämmittää kovasti. Tämä poikkeustilanne mittaa nyt meidän kaikkien ja koko yhteiskunnan resilienssikykyä eli miten toivumme tästä. Siihen vaikuttaa mm. käytössä olevat voimavarat ja kyky käsitellä tunteita. Yksi asia on tärkeä; pitää hahmotella mieleen mielikuva siitä hetkestä, kun kaikki on palautumassa normaaliksi. Itselle se on lauantainen veneretki järven toiseen päähän Vuolenkosken kesätorille yhdessä miehen kanssa, samassa veneessä tosi lähekkäin.