Naiset joita ajattelen usein

"Iltasatuja kapinallisille yli 40-vuotiaille naisille". Historian unohdetuilta lehdiltä löytyy inspiroivia poikkeusnaisia, seikkailijoita ja taiteilijoita, jotka seurasivat omaa intohimoaan aikansa odotuksista piittaamatta.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Luen parhaillaan Mia Kankimäen kirjaa 'Naiset joita ajattelen öisin'. Olen vasta puolessa välissä, mutta jo nyt häpeän sitä, että oma matkani Aurinkorannikolle kuukaudeksi olisi ollut edes hitusen rohkea teko. Kirjassa kerrotaan naisista, jotka lähtivät 1800-luvulla yksin Kiinaan, Intiaan, Afrikkaan jne. ja voitte kuvitella olosuhteiden olleen tyystin erilaiset. Ei ollut googlea ja opaskirjoja, vaan ainoastaan, jossa oli paljon valkoisia, kartoittamia alueita. He halusivat tutustua ihmissyöjiin, yöpyivät kamalissa läävissä ja söivät, mitä tarjottiin. Kaikki kärsivät vakavista sairauksista, mutta matka vain jatkui. 

Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin naisia, jotka joutuvat lähtemään toisenlaiselle matkalle ilman omaa tahtoaan. Matkalle, joka myös sisältää paljon valkoisia, etukäteen tuntemattomia asioita. Matkalle, joka vaatii paljon, paljon rohkeutta ja epävarmuuden sietoa. Matkalle, jossa on kanssakulkijoita, mutta jolla taivalletaan kuitenkin yksin. Matka, joka on kuin vuoristorata, jonne on ollut pakko lähteä ajelulle muiden kanssa ja voi vain luottaa radan koeteltuun tekniikkaan ja jarrumieheen. Se on myös matka, josta selvinneenä voisi tatuoida pienistä, tehdyistä pisteistä sanat 'I did it'. 

Meitä matkaajia on Suomessakin vuosittain noin 5000 ja joka 8. naiselle tuo matka tulee tutuksi jossain elämänvaiheessa. Minä jouduin tuonne matkalle syksyllä 2015, kun minulla diagnosoitiin rintasyöpä. Olihan se järkytys ja tuntui hurjan epäreilulta jo kaiken muun koetun rinnalla. Onneksi saman kokenut ystäväni lausui heti alkuun maagiset sanat 'Me selvitään tästä. Tämä hoidetaan.'.  Eniten ehkä otti päähän, että jouduin taas sairaala- ja lääkärirumbaan, vaikka ei yhtään tanssittanut. Luottamus oli kuitenkin todella kova ja en hetkeäkään epäillyt selviytyväni. Hyppäsin alan ammattilaisten kyytiin ja matka sujuikin hienosti. 

Helsingin Rintarauhaskirurgian yksikössä leikataan vuosittain yli 1000 rintasyöpätapausta eli noin 4-5 päivässä. Voisi luulla hoidon olevan liukuhihnan makuista, mutta se oli kaikkea muuta. Selvisin mielestäni vähällä; osapoisto, kainalon tyhjennys ja sädehoito. Eniten hankaluuksia aiheutti kainalon tyhjennys. Alue on edelleen yli kolmen vuoden jälkeen osittain tunnoton ja kireä, vaikka venytän sitä päivittäin. Peilistä katsoessa näen toisessa rinnassa siistin arven ja ajattelen, että tuokin oli jännittävä reissu, josta selvittiin.

Meitä matkakumppaneita on jo niin paljon ja liian usein joku tuttu saa epätoivotun matkalipun. Tietenkin diagnostiikka on kehittynyt ja onneksi on joukkoseulonnat. Silti mietin kovasti Miksi? Minunkaan ei pitänyt olla riskiryhmässä. Olin synnyttänyt nuorena, imettänyt useasti, en tupakoinut, olin normaalipainoinen ja hyväkuntoinen. Olinko värjännyt liian usein hiuksiani? Entä se Roundup mökillä? Entä hormonivalmisteet ehkäisyssä? Geenit suvussa? Ihan turhia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Miksi minä, on myös ihan turha. Miksi en minä.

Jokaisen matka on yksilöllinen, mutta sen suunnittelu perustuu valitettavan isoon aineistoon toimivista hoidoista. Me myös koemme matkan eri tavalla. Se ei vaadi sankaritekoja tai huippuunsa viritettyä selviytymisasennetta. On vain oltava itselleen armollinen. Tätä ei voi suorittaa (kunhan muistaa huolehtia venyttelystä ja liikeradoista). Moni sairastuu masennukseen tai alakuloon, kun hoitoputki sekä kova tsemppaus on ohi ja pitäisi palata normaaliin päiväjärjestykseen. Matka onkin vaatinut niin paljon energiaa, ettei ole ollut aikaa pysähtyä miettimään, mitä kaikkea matkalla tulikaan koettua ja nähtyä. Minä haluan muistaa ne monet ihanat hoitajat ja lääkärit. Leikkaussalissakin viimeinen muistikuva oli siitä, kun ihailitte ihania kynsiäni.