Mitä oli ennen Icebugeja?

Harari väitti kirjassaan Ihmisen lyhyt historia, että ihminen oli keräilijä-metsästäjä -aikaan tyytyväisempi kuin tänä päivänä. Hänestä nykyinen yltäkylläisyys ei ole tehnyt ihmisestä onnellista. Uusi auto nostaa onnellisuutta vain väliaikaisesti. Mielihyvämarkkinointi antaa meidän ymmärtää, että olemme onnellisia vasta, kun olemme saaneet tietyn tuotteen. Kohta haluammekin jo seuraavan ja sitä seuraavan. Jossain vaiheessa, ehkä, huomaamme, että tavarat eivät tee meitä yhtään onnellisemmaksi ja todelliset elämän helmet löytyvät jostain ihan muualta. Usein ne aineettomat elämykset ovatkin niitä parhaita. Kohtaamiset ystävän kanssa, ensimmäiset joutsenet keväällä tai leppoisat löylyt rantasaunassa.

Ehkä tästä syystä osa meistä haluaa palata elämään lähempänä luontoa, hieman askeettisempaa elämää. Totuus on kuitenkin, että on vaikea luopua mukavuuksista, joihin on tottunut. On paljon asioita, joita ei ole koskaan osannut kaivata, mutta sitten niistä ei enää pysty luopumaan. Kuka meistä antaisi pois kännykän, netin, sähköpostin, Yle Areenan, sisävessan tai lämpimän suihkun? Miten ihmeessä autolla pystyi ajamaan kesällä ilman ilmastointia? Entä vakionopeudensäädin? Kuka haluaisi edelleen katsoa telkkarista vain kahta, mustavalkoista kanavaa tai tallentaa VHS-kasetille parhaat ohjelmat ja sitten varjella, ettei kukaan äänitä niiden päälle.

Ehkä elämä oli yksinkertaisempaa ja kiireettömämpää vaikkapa 70-luvulla. Kaiken teknologian on pitänyt helpottaa ja tehostaa elämäämme, mutta olemmekin silti kiireisempiä. Hyvin pärjättiin yhdellä lankaliittymällä,  kirjeet kulkivat ja tapaamiset onnistuivat. Silti en ikinä luopuisi netistä ja digitaalisista palveluista. Kuinka paljon ekologisempaa on säilyttää kaikki tieto, musiikki ja valokuvat digitaalisessa muodossa. En ole varma haluaako kukaan perillisistäni kymmentä valokuvakansiotani. En myöskään enää ikinä haluaisi käydä pankissa maksamassa laskuja tai maksaa kaupassa shekeillä tai seteleillä. Joskus olin myös sitä mieltä, että miksi puhelimessa pitäisi olla kamera. Nyt se on käytössä joka päivä hetkien ikuistajana, tiedon tallentajana ja muistiinpanovälineenä. Entä sitten sosiaalinen media? En kyllä luopuisi siitäkään. Olen huono pitämään yhteyttä ja erityisen huono soittamaan. Somen kautta olen saanut elämääni takaisin vanhoja koulukavereita, ystäviä ja sukulaisia, ja tykkään olla osa edes virtuaalisesti osa heidän elämäänsä.

Entä sitten Icebugit? Ystäväni ehti kehua niitä pari vuotta, mutta minusta omat curling-kenkäni riittivät liukkailla. Viime vuonna minä sitten hankin sellaiset ja nyt en ymmärrä, miten olen pärjännyt ilman niitä. Ne jalassa olen turvallisesti lenkittänyt koiran hurjimmillakin pääkallokeleillä.

Tällä viikolla tämä eläkeläinen on ollut taas aika kiireinen, mutta sopivasta ja mukavasti. Olen nauttinut mm. hienoista teatteriesityksistä. Maanantaina näin Kinky Boots -musikaalin, jota ei oltu turhaan kehuttu. Tarina on hieno ja toteutus vauhdikas. Eilen oltiin vähän erilaisessa tunnelmassa, kun Omapohjan intiimitunnelmaisessa teatterissa esitettiin Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta. Tarina antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Viime viikonloppuna pääsin taas retkiluistelemaan. Sää oli lähtiessä hieno, mutta loppumatkasta noussut vastatuuli teki etenemisestä vähän raskasta. Olin kuitenkin hyvä tunne, kun sai rasitettua itseään sillä tavalla sopivasti. Sunnuntaiksi jäälle oli satanut kevyt lumipeite ja päätin kokeilla hiihtämistä. Hitaastihan se sujui, mutta maltilla ja useilla pysähdyksillä pystyn tasaisella etenemään. Otan tavoitteeksi, että pääsen ensi viikolla suksilla Kesängin keitaalle munkkikaffille. Se tarkoittaa vain hiihtämistä Kesänkijärven päästä päähän ja olen sisäinen sankari.