Kymmenen vuotta myöhemmin, 26-vuotiaana, löysin itseni Brasiliasta. Minut, joka koskaan ei edes haaveillut Seinäjoelta lähdöstä. Ajatuksissa oli ollut korkeintaan elämä Kauhajoella. Tosin se ei ajatuksena houkutellut muuten kuin poikaystävän tähden.
Kymmenessä vuodessa oli tapahtunut paljon, kuten nuoruuteen ja varhaiseen aikuisikään kuuluukin. Markku oli vaihtunut Mikkoon ja hän taas Miikkaan. M taisi olla minulle tärkeä kirjain, kun isäkin oli Markus. 26-vuotiaana olin opiskellut pari ammattia, mennyt naimisiin, muuttanut Tampereen kautta Helsinkiin ja tullut äidiksi.
Vuonna 1985 tuli mahdollisuus lähteä kolmeksi vuodeksi Brasiliaan ja edelleen ihmettelen, että sille reissulle uskalsin lähteä. Minä, joka en ole seikkailija ja tykkään tutusta ja turvalliselta. Jälkikäteen ajateltuna se oli elämäni kovin korkeakoulu, samalla sekä antoisa että hyvin raskas.
Odotin sinne muutettaessa toista lasta ja tietenkin siellä synnyttäminen jännitti. Synnytyksen sijaan jouduin synnyttämään kuolleen 23-viikkoisen poikavauvan. Alkuraskaus oli ollut rankka voimakkaan pahoinvoinnin takia ja taisin laihtua 8 kiloa. Muuten sopeutuminen uuteen kulttuuriin sujui ihan mukavasti ja onneksi meillä oli silloin 3-vuotias tytär.
Asuimme varsin mukavasti noin tunnin ajomatkan päässä Sao Paolosta, Mogi das Cruzes nimisessä kaupungissa. Ex-mieheni työskenteli Valmetin traktoritehtaalla ja sen myötä meillä oli kiinteä suomalaisten yhteisö. Inflaatio laukkasi monen sadan prosentin vauhdilla ja ainoa tapa pysyä tahdissa oli yrittää kuluttaa cruzeiroja. Elämä oli välillä tylsääkin, kun olin juuri päässyt sisään työelämään, ja Brasiliassa olin kotirouva.
Asuimme isossa talossa hyvällä alueella ja kotiamme hoiti kaikki kolme vuotta ihana apulaisemme Fatima. Minulle Fatima oli myös hyvä ystävä ja kohtelin häntä suomalaiseen tapaan tasavertaisesti. Aluksi oli todella outoa, että kotiin tuli joka aamu vieras ihminen ja touhusi siellä koko päivän. Fatima olisi halunnut poikansa kanssa muuttaa kanssamme Suomeen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Suomessa pärjätään ilman kotiapulaista ja vielä käydään töissäkin. No, me emme pese lattioita joka päivä ja silitä alushousuja.
Brasilia on maana kaunis ja vehreä. Upeaa rantaviivaa oli 8000 kilometriä ja matkustelimme paljon ympäri maata. Kävin Rio de Janeirossakin 11 kertaa. Musiikki, ihmiset ja hyvä ruoka tekivät maasta erityisen. Opin myös uuden kielen, portugalin. Ainoa negatiivisuus oli rikollisuus. Meidän asuinalueella oli taloissa kalterit, portit ja vartijat. Meillä oli aluksi oma yövartija, mutta sitten luovuimme siitä ja luotimme kadun kulmassa vartioivaan Jesukseen. Yhtenä päivänä tytär iski pienet sakset pistorasiaan ja sai sähköiskun. Jesus juoksi heti paikalle hädissään. Eli olimme hyvissä käsissä.
Henkisesti elämä oli välillä hyvin rankkaa. Ikävä Suomeen oli kova, kun ainoa yhteydenpito tapahtui puheluilla ja kirjeillä. Silloin ymmärsi, miten iso arvo on läheisillä ja ystävillä. Kolme vuotta tuntui alussa todella pitkältä, kun ensimmäisen kerran päästiin Suomeen lomalle vasta puolentoista vuoden päästä. Erityisen raskaan noista vuosista teki parisuhteen isot ongelmat, jotka koettelivat henkistä kestävyyttä. Ilman näitä ongelmia olisin varmaan viihtynyt paljon paremmin.
Mistäköhän löysin itseni 36-vuotiaana? Sitä ennen käväisen Barcelonassa ja laitan teille pienen matkakertomuksen.
Kymmenessä vuodessa oli tapahtunut paljon, kuten nuoruuteen ja varhaiseen aikuisikään kuuluukin. Markku oli vaihtunut Mikkoon ja hän taas Miikkaan. M taisi olla minulle tärkeä kirjain, kun isäkin oli Markus. 26-vuotiaana olin opiskellut pari ammattia, mennyt naimisiin, muuttanut Tampereen kautta Helsinkiin ja tullut äidiksi.
Odotin sinne muutettaessa toista lasta ja tietenkin siellä synnyttäminen jännitti. Synnytyksen sijaan jouduin synnyttämään kuolleen 23-viikkoisen poikavauvan. Alkuraskaus oli ollut rankka voimakkaan pahoinvoinnin takia ja taisin laihtua 8 kiloa. Muuten sopeutuminen uuteen kulttuuriin sujui ihan mukavasti ja onneksi meillä oli silloin 3-vuotias tytär.
Asuimme varsin mukavasti noin tunnin ajomatkan päässä Sao Paolosta, Mogi das Cruzes nimisessä kaupungissa. Ex-mieheni työskenteli Valmetin traktoritehtaalla ja sen myötä meillä oli kiinteä suomalaisten yhteisö. Inflaatio laukkasi monen sadan prosentin vauhdilla ja ainoa tapa pysyä tahdissa oli yrittää kuluttaa cruzeiroja. Elämä oli välillä tylsääkin, kun olin juuri päässyt sisään työelämään, ja Brasiliassa olin kotirouva.
Asuimme isossa talossa hyvällä alueella ja kotiamme hoiti kaikki kolme vuotta ihana apulaisemme Fatima. Minulle Fatima oli myös hyvä ystävä ja kohtelin häntä suomalaiseen tapaan tasavertaisesti. Aluksi oli todella outoa, että kotiin tuli joka aamu vieras ihminen ja touhusi siellä koko päivän. Fatima olisi halunnut poikansa kanssa muuttaa kanssamme Suomeen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Suomessa pärjätään ilman kotiapulaista ja vielä käydään töissäkin. No, me emme pese lattioita joka päivä ja silitä alushousuja.
Henkisesti elämä oli välillä hyvin rankkaa. Ikävä Suomeen oli kova, kun ainoa yhteydenpito tapahtui puheluilla ja kirjeillä. Silloin ymmärsi, miten iso arvo on läheisillä ja ystävillä. Kolme vuotta tuntui alussa todella pitkältä, kun ensimmäisen kerran päästiin Suomeen lomalle vasta puolentoista vuoden päästä. Erityisen raskaan noista vuosista teki parisuhteen isot ongelmat, jotka koettelivat henkistä kestävyyttä. Ilman näitä ongelmia olisin varmaan viihtynyt paljon paremmin.
Mistäköhän löysin itseni 36-vuotiaana? Sitä ennen käväisen Barcelonassa ja laitan teille pienen matkakertomuksen.
Kommentit
Lähetä kommentti