#kuudespelaaja

Äiti sulkee auton takaluukun. Hän pidättelee kyyneleitä, sillä hän tietää että jos hän päästää yhdenkin kyyneleen, itku ei lopu koskaan. Olivat lapsemme sitten kuinka vanhoja tahansa, emme halua itkeä heidän edessään. Teemme heidän puolestaan aivan mitä tahansa, mutta he eivät milloinkaan edes tiedä sitä, koska he eivät voi käsittää niin suuren ehdottomuuden määrää.

Fredrik Backman: Me vastaan te

Jo kirjan alku kosketti jotain minussa, mutta tunteiden kielet soivat koko kirjan ajan. Backman onnistui luomaan niin hienoja, liikuttavia hahmoja. Kirjan teema on pikkukaupungin jääkiekkojoukkue, joka sekä yhdistää että erottaa. Se kertoo yhteisön voimasta, joka voi olla yhtä aikaa yhdistävää että erottavaa. Se kertoo parisuhteesta, ystävyydestä, erilaisuudesta, tragedioista selviämisestä ja yhteisön kantavuudesta. Se myös johdatti minut, urheiluhullun pikkukaupungin kasvatin, muistoihin ja vahvoihin tunteisiin, joita urheilu on minulle aina tarjonnut. Viimeksi viime torstaina sain olla #kuudespelaaja, joka ulvoi Susijengin voittoon Ranskasta.

Perheeni oli urheiluperhe. Televisiosta katsottiin kaikki urheilutapahtumat. Vanhempani olivat nuoruudessaan urheilijoita; äiti pesäpalloilija ja isä kilpapyöräilijä. Meillä oli Seinäjoella urheiluliike ja olimme siten osa kaupungin urheilukulttuuria. Oli hauska olla joskus luisteluliiton juhlassa, jossa monet Suomen huiput kertoivat ostaneensa luistimensa meidän liikkeestä.

Seinäjoki oli nuoruudessani yhtä kuin Maila-Jussit. Painikin mainitaan aina ja olen itsekin Yli-Hannukselan painisukua. Maila-Jussien matsit sekä pesiksessä että lentopallossa olivat aina viikon the Tapaus ja urheilutähdet kaupungin eliittiä, tavoiteltuja poikaystäviä. Ensimmäisin huikein kokemus penkkiurheilijana oli, kun Maila-Jussit lentopallossa kaatoivat siihen saakka ylivoimaisen Pieksamäen Namikan. Kannoin omaa Jussien verkkariani entistä ylpeämpänä. Nyt iloitsen siitä, kun Jussien verkkareihin pukeutuu kummipoika, joka viime vuonna voitti pesäpallossa B-poikien SM-kultaa.

Yritin kovasti tarjota tyttärilleni urheiluhulluutta jo äidinmaidossa. Tein niin jopa konkreettisesti. 1983 imetin yleisurheilun MM-kisojen  katsomossa esikoistani, kun Tiina Lillak kiskaisi keihäänsä voittoon ja Arto Bryggare aitoi hopeaa. Samassa katsomossa koettiin huikeita hetkiä myös 2005, kun Tommi Evilä hyppäsi MM-pronssia. Olen onnekseni saanut istua monen lajin katsomossa ja elää useita jännittäviä ja tunteikkaita hetkiä. Lentopallosta muistan, kun Suomi voitti Maailmanliigassa Brasilian. Sen ei pitänyt olla edes mahdollista. Mieleen on jäänyt myös Kiira Korven paha kaatuminen EM-kisoissa ja sinnikäs taistelu viidenneksi, kun Susanna Pöykiö voitti kultaa.

Eniten olen varmaan istunut seuraamassa koripalloa, koska perheestämme neljä on pelannut koripalloa. Se on ihan yhtä jännittävää, seuraa sitten pikkutyttöjen matsia tai SM-liigaa. Ikämiesten matseissa jännitetään ainoastaan sitä, meneekö jollain akillesjänne tms. Nyt on taas käsillä innokkaan penkkiurheilijan unelmaviikot, kun saa seurata hiihdon MM-kisoja Seefeldistä. Paras tv-laji on kuitenkin ampumahiihto ja arvostan Kaisa Mäkäräistä Suomen yhtenä parhaimmista urheilijoista. Odotan jo kovasti ensi kesää, kun pääsen pesäpallokatsomoon kannustamaan neljää siskonpoikaa ja vielä Jussien verkkareissa.