Siirry pääsisältöön

Iloinen biokemia

Jos sinulla ei ole aikaa liikkua, syödä, ajatella ja levätä,
on oltava aikaa sairastaa myöhemmin.

Maria Veitola: Veitola

Eikö olekin hieno ajatus. Vähän samaa kuin, että haudassa on aikaa levätä, kun tietoisesti polttaa kynttilää molemmista päistä. Tuosta listasta puuttuu aivotutkijoiden mukaan tärkein; nukkuminen.

Tämän päivityksen teema ei kuitenkaan ole itsensä tietoinen kiusaaminen, vaan asioiden hyväksyminen, sopeutuminen. Kuuntelin Hararin loistavan Ihmisen lyhyt historia -kirjan. Se oli niin sivistävä ja ajatuksia uudelleen muokkaava. Siinä oli kappale onnellisuudesta ja mehän täällä Suomessa olemme sen asiantuntijoita tummissa toppatakeissa, käsivälin päässä toisista ihmisistä.

Kirjassa puhuttiin sairastumisen vaikutuksesta onnellisuuteen. Jos ihminen sairastuu krooniseen sairauteen, laskee hänen onnellisuutensa vain väliaikaisesti. Sitten ihminen sopeutuu ajatukseen ja onnellisuuden taso palaa omalle yksilölliselle tasolle, joka vaihtelee kunkin biokemian mukaan. Se voi olla iloinen tai synkkä. Synkillä onnellisuustaso on aina kuuden luokkaa, vaikka tapaisi unelmien puolison ja voittaisi Lotossa. Onneksi tunnistan itselläni iloisen biokemian. Työtyytyväisyystutkimuksissakin asiat olivat aika kehnosti, jos annoin kolmosen (1-5).
Toki onnellisuus koostuu myös muistakin tekijöistä, mutta keskityn. Tästä  käytiin kiinnostavaa keskustelua FB:n vertaisryhmässä ja aloin miettimään omaa sopeutumistani näihin parantumattomiin diagnooseihin. Vastaus on kyllä. Olen sopeutunut, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Pyristelen sitten vastaan muissa, hallinnassani olevissa asioissa. Enää en herää aamuisin ja toivo kaiken olleen vain pahaa unta. Yritän oikeasti elää Vivo el momento.

Sain diagnoosit 5½ vuotta sitten pitkän epävarmuuden jälkeen ja silloin olin vain helpottunut, kun koko ajan alentuvalle kunnolle löytyi selitys ja hoidot. Olin henkisesti valmistautunut kaikkeen. Jopa kuolemaan, joka olisi edessä, jos hoidot eivät tepsi. Toivoin kovasti, että eläisin kesästä seuraavaan helmikuuhun ja näkisin kuopuksen vanhojen tanssit. Nyt toivon, että näkisin 11-vuotiaan tyttärentyttären vanhojen tanssit. Toivottavasti niitä tanssitaan vielä silloin.

Hoitojen purressa ja vähän toivuttuani ajattelin, että olen tyytyväinen tähänkin kuntoon, jos vain saan elää. Haaveilin silloin, että vielä joskus voisin kulkea koiran kanssa metsässä ja nyt minä siihen pystyn. Pakko olla tyytyväinen. Nälkä on kuitenkin kasvanut ja haluan voida joka päivä paremmin ja tehdä kaikkeni sen eteen. Oli se sitten realistista tai ei. Ehkä olen jo nyt loppuelämäni huippukunnossa. Olen silti tyytyväinen. Minulla on vapaus, aikaa ja mahdollisuuksia tehdä itselleni hyviä asioita ja elää hyvää elämää.

Silti ottaa joka päivä pikkuisen päähän, miten paljon sairaus määrittää elämääni, erityisesti liikkumista. Joudun koko ajan miettimään portaita ja käveltäviä välimatkoja. Esimerkiksi eilen menin aamulla joogaan ja yksi kerros salille hengästytti. Koiralenkille lähdin Munkkiniemen rantaan ja siellä hapotutti muutama mäki, joka on minulle kuin edessä siintävä vuori. Kotiin päästyä otti jo hiukan voimille, kun piti kävellä parkkipaikalta 100 metriä kotirappuun kauppakassin kanssa. Illalla menin Savoy-teatteriin ja mietin tarkasti logistiikkaa, jossa joudun kävelemään mahdollisimman vähän. Muutaman kerran piti pysähtyä matkalla rautatieaseman metrolta Kasarminkadulle. Se on minun todellisuuteni tästä ikuisuuteen.
Onneksi elämään mahtuu hienojakin liikuntahetkiä, kuten aina joogailut ja kuntosali.  Ostin talvella retkiluistimet ja viime viikonloppuna pääsin kokeilemaan niitä ensimmäisen kerran. Sää oli täydellinen. Aurinko paistoi ja jää oli sileä ja kiiltävä. Pystyin luistelemaan saaremme ympäri kuuden kilometrin lenkin ja olin ihan fiiliksissä. Mies toimi huoltojoukkona potkukelkan kanssa ja tarjosi välillä istuimen ja minttukaakaota. Sunnuntaina ajattelimme kävellä ja potkutella saman matkan, mutta luovutin kilometrin jälkeen ja käännyimme takaisin. Jouduin pysähtelemään usein ja hoputin miestäni menemään omaa reippaampaa tahtia kotiin. Sanoin, että en halua näyttää heikkouttani. Hänestä se oli vain totuus. Olen välillä heikommassa kunnossa ja silloin pitäisi levätä ja istua potkukelkan kyytiin.

Mikä sitten pelottaa? No, tietenkin tulevaisuus. Onneksi iloisen biokemian myötä annetaan taito laittaa pää pensaaseen ja voi kuvitella olevansa turvassa, ainakin tänään. Huomisesta ei tiedä. Nyt elän kontrollista toiseen ja välillä yritän aktiivisesti unohtaa koko Meilahden ja olen onnellinen, kun tänäänkin saan ajaa sen ohi. Eniten pelottaa tietenkin vapauden menetys. Se, että joutuu muiden armoille ja joutuu elämään neljän seinän sisällä. Samaa kyllä miettii tällä hetkellä nekin, jotka eivät sairasta mitään. Saappaat, mieluiten omat punaiset mökkikumpparit, jalassa, kiitos.
Nokiajalkineet.fi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Asiakaskokemuksia Valiolta ja leffoista

Hyvä asiakaskokemus Perheeni suosikkijuusto on Oltermanni. Sen säilyttäminen ilmatiiviisti on aina ollut haaste. Muistin, että joskus oli myynnissä erikoiseriä juustoja pyöreässä muovirasiassa. Laitoin Valiolle palautetta, että toivoisin niitä jälleen myyntiin tai muuta vinkkiä säilytykseen. Muissa juustoissa on mm. näppärä tarra sulkemiseen. Meni kolme päivää ja postilaatikossa oli näppärä muovikansi. Loistavaa ja nopeaa reagointia pulmaani.  Oscarin arvoisen elokuvan etsintää Olen taas kuluttanut Finnkinon penkkejä parin leffan verran. Ensin kävin katsomassa Talvisen tarinan, joka on maaginen aikuisten satu. Kuten sadussa aina, tässäkin hyvä voittaa pahan. Pisteitä tulee aina automaattisesti kaikille New Yorkiin sijoittuvile leffoille.  Eilen kävin katsomassa The Monuments Menin. Olin odottanut sitä kovasti nähtyäni trailerin useasti. Ja tietysti George Clooneyta katsoisi pari tuntia mukavassa penkissä karkkeja syöden vaikka still-kuvana. Elokuva ei saanut hyviä arvosteluita kriitiko

Sinä pieni urhea nainen

                                                                           Nukkumaan käydessä ajattelen: Huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun. Eeva Kilpi Kylläpä on kulunut pitkä aika, yli kaksi kuukautta, kun olen viimeksi kirjoittanut mitään. Olen jo saanut huolestuneita kyselyitä voinnistani. Älkää olko huolissanne. Kaikki on oikein hyvin. Jostain syystä yleinen innostukseni kirjoittamiseen on ollut kateissa.  Joulu sujui varsin perinteisesti mökillä, mutta aiottua pienemmällä kokoonpanolla. Uusi vuosi vietettiin tuttavien luona Rukalla ja sieltä ajeltiin Lapin maisemia ihaillen Äkäslompoloon. Viikko tarjosi vaihtelevia säitä, kuten usein tammikuussa. Olen käynyt Ylläksellä 44 vuotta ja oli varmaan ensimmäinen kerta, kun tunturin huipulla oli tyyntä. Alkuviikosta inversio oli voimakas ja se aiheutti suuret lämpötilan vaihtelut.

Mitä eroa on pohjalaisella naisella ja terroristillä?

No, terroristin kanssa voi neuvotella. Ajattelin kirjoittaa jotain Naistenpäivän kunniaksi ja sitähän ei voi tehdä ilman viittauksia omiin juuriinsa. Pitäisi varmaan kirjoittaa tärkeistä asioista, kuten lapsiavioliitoista, ihmiskaupasta, tyttöjen kouluttamista, perheväkivallan uhreista jne., mutta päätin ottaa henkilökohtaisemman näkökulman. Jotenkin tämä elämänvaihe on sellainen, että en nyt kestä ahdistavia ja raskaita aiheita. Jatkan siis pohjalaisuuden teemalla, koska se on niin voimakkaasti leimannut omaa elämääni naisena.   Perheessämme oli kolme tytärtä, joista minä olen keskimmäinen. Isäni sanoi, että neljän naisen kanssa pärjää, kun pitää lompsan auki ja suun kiinni. Hän kyllä piti hyvin periaatteestaan kiinni. Aina, kun käväisin liikkeessämme, laittoi hän käden takataskussa olevalle lompakolle ja kysyi "Paljonko?". Sanotaan, että isän tapa kohdata tyttärensä, muovaa eniten itsetuntoa. Kyllä sinä olet fiksu tyttö ja pärjäät varmasti elämässä. Ei sinusta koskaan