Jumeille huomiota ja rakkautta

Olin aamulla joogassa ja heti alussa opettaja sanoi täydellisen itsemyötätunnon lauseen; anna jumeille huomiota ja rakkautta. Hienosti sanottu. Olen viime päivinä kuunnellut äänikirjana Kiira Korven kirjaa Ehjäksi särkynyt. Uskomattoman hieno kasvutarina, jossa täydellisyyden tavoittelija, ylisuorittaja lopulta joutuu taipumaan useiden vammojen jälkeen. Ehkä keho yritti uupumuksen ja vammojen kautta kertoa, että tarvitsee lepoa, mutta palo menestymiseen oli aina suurempi. Uran lopettamisen jälkeen hän on selvästi löytänyt itsemyötätunnon ja armollisuuden, mutta tien täytyy olla pitkä ja haasteellinen. Mieli kestää pidempään kuin kroppa.

Yritän suhtautua kehooni armollisemmin. 

Kiittää esimerkiksi kipeää selkääni siitä, että se on näinkin hyvin jaksanut kaikki vuodet, 

jotka olen sitä pahoinpidellyt pakottamalla mieleni sulkemaan heikkouden pois 

ja varastoimalla sitä osittain kehooni.

Mun rakas pieni vasen akillesjänne ja pohjekin  ovat joutuneet niin koville ja 

nyt ne tarvitsevat rakkaudellista huomioimista ja niiden omilla ehdoilla vahvistamista. 

Kehoni on niin viisas, niin kaunis, mutta totta kai eletty elämä jättää jälkiä ja arpia. 

Tästä lähtien haluan kohdella sitä arvokkaasti.

Kiira, Ehjäksi särkynyt

Urheiluhulluna tykkään kovasti urheilijoiden elämänkerroista. Aluksi tuntui, että mitä kerrottavaa voi olla kolmekymppisillä Kiiralla, Petteri Koposella tai Petter Northugilla. On kiinnostavaa kurkistaa kulissien taakse, pukuhuoneisiin ja huippu-urheilijoiden kurinalaiseen elämään. Kaikki heitä yhdistää käsittämätön sitkeys ja peräänantamattomuus. Urheilu on koko elämä ja elämä pelkkää urheilua. Huipulle ei pääse ilman uhrauksia tai omatuntokierroksia, joilla esimerkiksi Petter Northug rankaisi itseään. 

En ole itse koskaan ollut huippu-urheilija, mutta monesta lajista innostunut aktiivi. Pystyin kuitenkin työelämään hyvin sitoutuneena tuntemaan samoja tuntemuksia. Vaadin itseltäni paljon ja mikään keskinkertainen ei ollut riittävän hyvää. Ehkä tämä ei aina näkynyt tuloksissa, mutta se oli päänsisäinen mindsettini. Aina halusi tehdä enemmän ja paremmin, vaikka keho huusi erilaisilla oireillaan ja viesteillään. Ehkä kuuntelen niitä sitten, kun tämä projekti on saatu maaliin.

Kiira Korpi ei ollut koskaan täysin tyytyväinen, vaikka oli voittanutkin kisan. Hetki yleisön hurratessa oli lyhyt onnentuokio, mutta heti alkoi analysointi siitä, mikä meni huonosti. Hän yritti enemmän ja enemmän ja ajatteli tulevansa onnelliseksi sitten, kun on menestynyt vielä paremmin. Sen tunteen täyttymystä ei koskaan tullut. Samanlaista on ollut usein töissä. Projekti vihdoinkin maalissa ja palvelu sykkimässä bittiavaruudessa. Silti aina oli vain tyhjä ja väsynyt olo, monta asiaa olisi voinut tehdä paremmin. Siksi on tärkeää juhlia pieniä saavutuksia, etappeja. Matka on aina yhtä tärkeä kuin päämäärä.