Tämä vuosi oli todellista tunteiden vuoristorataa. Alkuvuonna käynnistyi prosessi, joka mursi ylleni rakentamani taisteluhaarniskan pala palalta. En olisi jaksanut viime vuosia ilman tuota suojapukua, joka piti minut kasassa, vaikka ihminen sisällä oli välillä pieni ja heikko.
Alkuvuonna olin niin innostunut työhön palaamisesta. Se tuntui yhtä aikaa mahtavalta ja pelottavalta. Oli hienoa päästä taas terveiden ihmisten pariin, innostua ja tuntea olevansa osa yhteisöä. Toisella olalla istui pelko; jaksanko, pystynkö, kestänkö. Ensimmäisen työviikon lopulla sain B-influenssa, johon julkisen puolen rokotus ei antanut suojaa. Siitä se alamäki sitten alkoi. Flunssa toisensa perään, kunnes maalis-huhtikuussa nostin kädet pystyyn, antauduin. Ei minusta ole enää tähän.
Puoli vuotta tein surutyötä ja samalla hoidin käytännön asioita, jotka minun tapauksessani olivat aika kinkkisiä. Lopulta eläkepäätös tippui postiluukusta ja kirje taitaa olla vieläkin kyynelistä kupruilla. Sain eläkepäätöksen, jonka mukaan eläkkeeni alkoi takautuvasti jo maaliskuun alussa. Siinä olikin sitten sovittelemista, kun olin teknisesti yhtä aikaa eläkkeellä, työssä ja sairaslomalla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Henkisesti olikin sitten rankempaa. Haarniskan murtuessa vyöryivät kaikki tunteet saaliinjaolle. Oli pakko tuntea, kokea kipeitäkin tunteita ja samalla löytää oma itsensä uudelleen. Vanha elämä oli ohi. Kuka minä nyt olen? Työpaikan jäähyväislounaan jälkeen olin jo aika sinut itseni kanssa ja pystyin hyväksymään, että paikkani ei ole enää Gebhardinaukiolla. Hyvänä apuna olivat samaan aikaan alkaneet yt-neuvottelut. Näin syksyn aikana paljon unia, jotka kaikki liittyivät työstä ja työyhteisöstä irtautumiseen. Viimeksi näin sellaisen viime yönä. Eli prosessi on vielä pikkuisen käynnissä.
Merkittävä virstanpylväs oli kuukauden irtiotto kaikesta Espanjassa. Kaikki sujui hyvin, mutta samalla se osoitti, mikä elämässä on tärkeintä; läheiset. Se kylvi kuitenkin sellaisen siemenen, että voisin taas lähteä vaikka viikoksi jonnekin valoon. Yksi tärkeä kokemus oli kuntoni. Tajusin, mikä on kuntoni silloin, kun olen terve ja ei ole pakkasta ja viimaa. Pystyn kävelemään melko mukavia päivämatkoja ilman jatkuvaa pysähtelyä.
Jos vuosi oli suurien tunteiden vuosi, oli se myös jatkuvien flunssien vuosi. En ole edes pysynyt laskuissa, mutta olen sairastanut ehkä 7-8 flunssaa ja syönyt 4-5 kuuria. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut poskiontelotulehdusta ja nyt se hiipii sinne joka kerta.
Vuosi 2019 on jo ovella ja minä olen ponnistusasennossa. En vielä tiedä, minne hyppy laskeutuu, mutta luotan vahvoihin luihini ja hyviin tossuihin; alastulo on hallittu. Toisaalta, onko pakko ponnistaa. Voisiko vain olla löllöttää ja käydä ahmimassa kulttuuria, venyä ja vahvistua joogassa ja nauttia skumppaa sormi pystyssä jossain Espan kuppilassa.
Ihanaa Uutta Vuotta! Olkoon se kaikille joko ihan tavallinen tai täynnä vain positiivisia elämyksiä.
Alkuvuonna olin niin innostunut työhön palaamisesta. Se tuntui yhtä aikaa mahtavalta ja pelottavalta. Oli hienoa päästä taas terveiden ihmisten pariin, innostua ja tuntea olevansa osa yhteisöä. Toisella olalla istui pelko; jaksanko, pystynkö, kestänkö. Ensimmäisen työviikon lopulla sain B-influenssa, johon julkisen puolen rokotus ei antanut suojaa. Siitä se alamäki sitten alkoi. Flunssa toisensa perään, kunnes maalis-huhtikuussa nostin kädet pystyyn, antauduin. Ei minusta ole enää tähän.
Puoli vuotta tein surutyötä ja samalla hoidin käytännön asioita, jotka minun tapauksessani olivat aika kinkkisiä. Lopulta eläkepäätös tippui postiluukusta ja kirje taitaa olla vieläkin kyynelistä kupruilla. Sain eläkepäätöksen, jonka mukaan eläkkeeni alkoi takautuvasti jo maaliskuun alussa. Siinä olikin sitten sovittelemista, kun olin teknisesti yhtä aikaa eläkkeellä, työssä ja sairaslomalla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Henkisesti olikin sitten rankempaa. Haarniskan murtuessa vyöryivät kaikki tunteet saaliinjaolle. Oli pakko tuntea, kokea kipeitäkin tunteita ja samalla löytää oma itsensä uudelleen. Vanha elämä oli ohi. Kuka minä nyt olen? Työpaikan jäähyväislounaan jälkeen olin jo aika sinut itseni kanssa ja pystyin hyväksymään, että paikkani ei ole enää Gebhardinaukiolla. Hyvänä apuna olivat samaan aikaan alkaneet yt-neuvottelut. Näin syksyn aikana paljon unia, jotka kaikki liittyivät työstä ja työyhteisöstä irtautumiseen. Viimeksi näin sellaisen viime yönä. Eli prosessi on vielä pikkuisen käynnissä.
Merkittävä virstanpylväs oli kuukauden irtiotto kaikesta Espanjassa. Kaikki sujui hyvin, mutta samalla se osoitti, mikä elämässä on tärkeintä; läheiset. Se kylvi kuitenkin sellaisen siemenen, että voisin taas lähteä vaikka viikoksi jonnekin valoon. Yksi tärkeä kokemus oli kuntoni. Tajusin, mikä on kuntoni silloin, kun olen terve ja ei ole pakkasta ja viimaa. Pystyn kävelemään melko mukavia päivämatkoja ilman jatkuvaa pysähtelyä.
Jos vuosi oli suurien tunteiden vuosi, oli se myös jatkuvien flunssien vuosi. En ole edes pysynyt laskuissa, mutta olen sairastanut ehkä 7-8 flunssaa ja syönyt 4-5 kuuria. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut poskiontelotulehdusta ja nyt se hiipii sinne joka kerta.
Vuosi 2019 on jo ovella ja minä olen ponnistusasennossa. En vielä tiedä, minne hyppy laskeutuu, mutta luotan vahvoihin luihini ja hyviin tossuihin; alastulo on hallittu. Toisaalta, onko pakko ponnistaa. Voisiko vain olla löllöttää ja käydä ahmimassa kulttuuria, venyä ja vahvistua joogassa ja nauttia skumppaa sormi pystyssä jossain Espan kuppilassa.
Ihanaa Uutta Vuotta! Olkoon se kaikille joko ihan tavallinen tai täynnä vain positiivisia elämyksiä.
Kommentit
Lähetä kommentti