Tie vie

Kävelin kohti tunturin huippua. 

Seutu oli minulle tuntematonta, joten näkymä jokaisen tunturin laelta oli uusi. 

Mieleeni juolahti, että tätä vaellustani voisi verrata elämään.

Pääsin tunturin huipulle, kauniit maisemat ympäröivät joka puolella. 

Näin selkeästi tien, jota pitkin olin kävellyt. Ylämäet olivat raskaita, rinkka painoi ja hiki virtasi. Alamäessä kaikki oli helpompaa. 

Näin se on elämässäkin. Välillä tuntuu helpolta, asiat luistavat. 

Välillä taas on vaikeita aikoja, kun tiellemme astuu suruja. 

Takana on tasaista maata, mutta silloinkin piti olla tarkka, koska pieniin kiviin kompastuu helposti. Hyttyset inisevät, mutta välillä loikkivat jänikset ja jäkälää syövät porot piristävät mieltäni.

Arkielämää voisi verrata tähän tasaiseen maahan; sitäkin häiritsevät ja piristävät erilaiset asiat.

Katson eteenpäin. 

Näen polkuni selvästi, mutta hetken kuluttua näen monta mutkaa matkallani ja näkyvyys on vain muutaman kymmenen metriä. 

Myös tulevaisuus on välillä täysin avoinna. Emme tiedä, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. 

Joskus olemme taas näköalapaikalla, josta näemme tulevaisuuden hyvinkin selvästi. 

Tai ainakin luulemme näkevämme, sillä usein matkan varrelle kertyykin mutkia ja tulevaisuuden odotukset eivät toteudukaan. 

Välillä tulen risteykseen, jossa ei ole minkäänlaista viittaa. Pitää vain arvata, kumpi on se 'oikea'.

Jos huomaa kääntyneensä väärälle polulle, täytyy vain yrittää löytää takaisin. 

Elämässä tekee päätöksiä, joista myöhemmin huomaa toisten olleen parempia kuin toisten. 

Näin tie vie Sinua, mutta voit itsekin vaikuttaa määränpäähäsi ja matkasi nautinnollisuuteen. 

Tunturin laelle on raskas nousta, mutta vaiva on näköalan ja tulevan alamäen arvoinen.

Tämän tarinan luki pappi tyttäreni vihkiäisissä. Hääväen hämmästys oli suuri, kun allekirjoituksena oli Veera 14 vuotta. Tyttäreni oli kirjoittanut sen vaellusriparilla ja tämä sama pappi oli silloin säästänyt sen ja pitänyt seinällään aina tuohon päivään saakka. 

Miten 14-vuotias voi kirjoittaa noin viisaita sanoja elämästä? Olen voinut useasti samaistua tarinaan, niin elämässäni kuin Lapissa vaeltaessa. Viime aikoina olen vahvasti kokenut, että olen kiivennyt yhden tunturin päälle ja katselen takana vielä häämöttävää työelämän polkua. Ympärillä näkyy hienot maisemat, ihania ystäviä ja paljon mahdollisuuksia. Vielä ovat edessä olevat polut vähän talvisessa lumipyryssä, mutta olosuhteet ovat vain pukeutumis- ja asennekysymys. Hyvä tästä tulee ja oikein jännitän innoissani, mitä matka tuo tulleessaan. 

Tänään oli puolivuosittaisessa kardiologin kontrollissa ja sydämen tila oli muuttumaton, mikä on aina hyvä asia. Vointi ei ole ollut ihan paras mahdollinen, kun tämä flunssa on vienyt voimat ja oli pakko aloittaa taas lääkekuuri. Olen silti tehnyt mukavia matkoja. Viime viikolla olin tyttären ja tyttärentyttären kanssa Seinäjoella ja viikonloppuna olin Tukholmassa. Käytiin Modernin taiteen museossa ja siellä Andy Warhollin näyttelyssä. Se ei ollut kyllä sinne kävelemisen ja kiipeämisen arvoista. Otti kovasti voimille. 

Eilen pidimme muutamalle ystäväpariskunnalle pienet pikkujoulut ja minulle tuli niin lämmin olo heidän läsnäolostaan. Oli myös kiva suunnitella ja valmistella tyttären kanssa kaikki tarjoilut. 

Sain juuri luettua Heidi Foxellin kirjan Luodinkestävä. Hän on Hyvinkäällä ammuttu poliisi. Olen seurannut häntä Instagramissa ja kirja avasi kyllä karmean todellisuuden kuvien takaa. Hänellä on kyllä henkiä kuin kissoilla. Niin monta kertaa hän on ollut lähellä kuolemaa. Omat sairastamiset ja sairaalassa olot ovat aika vaatimattomia hänen tarinaansa verrattuna. Miten kovaa elämä voi olla kovien kipujen kanssa? Neljä vuotta sairaalassa muiden armoilla tai kymmenien leikkauksien läpikäyminen? Tai liikuntakyvyn menetys hoitovirheen takia? Kirjan alun nuoruus- ja lapsuusaika olisi voitu tiivistää paljon lyhyemmäksi ja toimittaa paremmin.