Sinkkumatkailijan ajatuksia

Tänään toteutin täydellisesti blogini nimeä ja elin hetkessä. Se on helppoa, kun ei ole mitään aikatauluja ja voin kysyä mielipidettä ainoastaan itseltäni. Ja vastaus miellyttää useimmiten. Olen oivaltanut yhden tärkeän puutteen yksin matkustamisessa ja se on jakaminen. Pystyn tekemään sitä kuvien ja somen kautta, mutta se ei kuitenkaan korvaa sitä, että voi ihmetellä ja kommentoida toiselle maisemia, ruokia ja muuta elämänmenoa. Kysyin kerran paljon maailmaa yksin kiertävältä tutulta tästä ja hänestä ikävintä oli syödä yksin ja olen samaa mieltä. Siksi täällä ruokailukumppanini on ollut Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. On myös tärkeää olla konkreettisesti jollekin tärkeä. Täällä en merkitse kenellekään mitään, kunhan maksan ravintolassa laskuni. Olen yksi turisti muiden joukossa.

Tänään pyörähti jo kolmas päivä Malagassa ja olen kyllä positiivisesti yllättynyt kaupungista. Eilen aloitin päivän mielestäni kaupungin ykköskohteesta, Picasso-museosta, ja se oli enemmän kuin uskalsin odottaa. Perusnäyttelyn lisäksi siellä oli vaihtuva näyttely espanjalaisesta taiteesta ja Picassosta. Näytillä oli upeita 1600-luvun maalauksia ja niiden vieressä Picasson kubistinen työ kustakin maalauksesta. Huokailin ja hymyilin hienoille oivalluksille. Se olisi ollut kiva jakaa jonkun kanssa, mutta toisaalta mitään ei tarvinnut pukea sanoiksi, vain nauttia.

Picasso-museon jälkeen kiersin ympäri vanhan kaupungin pieniä katuja. Konkreettisesti ympäri, kun en välillä ollenkaan hahmottanut sijaintiani. Aviomies ihmetteli tätä kovasti, koska minä olen aina ollut perheen kaupunkisuunnistaja. No, ei sen ole täällä väliä, kun jostain sitä kuitenkin viimein putkahtaa tutulle kadulle. Eksyilyn jälkeen oli aika hiljentyä katedraalissa, jossa vierähtikin paljon aikaa paikkaa hämmästellessä. Oli kyllä valtavan hieno paikka. Komeudesta huolimatta en voinut olla muistamatta viime aikojen katolisen kirkon synkkiä puolia, tuhansia pedofiilikohtaloita.

Illalla tuli kämpillä kiire ulos kovaan vesisateeseen, kun palohälyttimet alkoivat huutaa täysillä. Olin ainoa, joka lähti ulos. Osin tein sen siksi, että meteli oli korvia koetteleva. Joku oli kuulemma käräyttänyt illallisensa.

Tänään olin ajatellut lähteä tutustumaan kaupungin rantaosaan, jossa on hieno rantabulevardi. Hetken mielijohteesta hyppäsin kuitenkin bussiin ja matkustin kaupungin yläpuolella sijaitsevalle majakkakukkulalle Castillo de Gibralfaroon. Se on alkujaan foinikialaisten rakentama linnoitus, jonka maurit rakensivat uudelleen 1300-luvulla. Sieltä oli upeat näköalat. Kierroksen jälkeen istuin auringossa syömässä jäätelöä bussia odotellen ja taas mietin, että onko tämä mukavuus taaskaan reilua. Sieltä palasin rantabulevardille, jossa oli pyhäpäivän kunniaksi jonkinlaiset markkinat ja hurjasti väkeä. Sinne lähtiessä en arvannut, että kävelen takaisin iltapuvun kanssa. Kohdalle osui hyvällä alennuksella juuri haaveilemani, punainen iltapuku, joka huusi päästä mukaani.

Tänäänkin tuli käveltyä paljon ja hotelliin päästyä piti ottaa päikkärit. Oli työ ja tuska saada itsensä vielä ulos syömään. Piristyin kuitenkin niin paljon, että päätin mennä katsomaan flamenco-showta. Sitä katsellessa muistin, miksi oma flamencoharrastukseni jäi alkeiskurssiin. En millään saanut jalkojani liikkumaan niin nopeaan, että keho värisisi toivotulla tavalla. Toinen juttu olivat kädet ja erityisesti sormet, joita piti sulkea ja avata tietyssä järjestyksessä. Flamenco sopi kyllä tällaiselle pohjalaiselle naiselle. Siinä oli sellaista ylväyttä ja naisellista voimaa, joka tuntui mahtavalta. Tämän illan show oli oikein hyvä ja vähällä kokemuksella uskallan sanoa tanssijoiden olleen tavallista parempia. Nyt on sekin kokemus rastitettu listalta. Huomiseksi on luvattu jopa 22 astetta ja menen ehkä rannalle. Tai sitten en.