Tänään isänpäivänä some on täynnä kuvia ystävien isistä ja usein niihin on kiteytetty hienosti se, mistä on kiitollinen isälleen. Yksi kiitti rohkeudesta olla tyttö, joka voi tehdä mitä haluaa eikä vain keitellä sedille kahvia. Toinen kiitti kameran ostosta, joka oli lähtölaukaus kymmenien vuosien harrastukselle.
Minä olen monella tapaa mini me isästäni. Vanhempana nämä piirteet hahmottuvat entistä voimakkaammin. Erityisesti, kun olen viime kuukausina analysoinut tarkemmin koko elämääni ja etsinyt tekijöitä, joiden kautta minusta tuli minä. Meitä on kolme sisarusta ja kuvan äitiäni moni voisi erehtyä luulemaan sisarekseni. Minä taas olen kuin isäni, jopa vasenkätinen.
Sanotaan, että naisen itsetunto koostuu siitä, miten isä on sinua kohdellut. Onko hän kannustanut vai nonchaleerannut. Pikkusiskolleni merkitsee vielä tänäänkin paljon isän sanat valmistumisen jälkeen: "Jos joku saa töitä, niin se olet sinä". Meillä Pohjanmaalla ei puhuttu tunteista, ei muuten puhuta tänäkään päivänä, ja lapsia ei koskaan kehuttu. Ylpistyvät ja luulevat itsestään vielä liikoja. Siellä rakkautta osoitetaan tekoina ja toisista huolehtimisena. Ei puheena tai halauksina. Oman isäni kohdalla se konkretisoitui avioeroni aikoihin. Hän oli hankkinut minulle pienen, mustan Nissan Micran, että elämäni on tyttöjen kanssa helpompaa. Hän ajoi Helsinkiin muuttamaan ja toi vielä tulleessaan pesukoneenkin.
Isäni oli hauska ja hyvin pidetty seuramies, mutta joka myös rakasti olla yksin metsässä tai pitkillä pyörä- ja hiihtolenkeillä. Tästäkin tunnistan itseni; tykkään seurasta, mutta kaipaan myös yksinoloa. Tulin kerran Seinäjoella aika tuhtiin humalaan sen takia, kun Tangomarkkinoilla kaikki isän tutut halusivat tarjota drinkkejä Markuksen tyttärelle. Hän oli kodinkone- ja urheiluvälinekauppias ja aktiivinen yrittäjä- ja urheiluelämässä. Kunnioitan kovasti, miten köyhistä kotioloista ja alhaisesta koulutustasosta huolimatta hän loi menestyvän liiketoiminnan. On hauskaa, kun fb-ryhmässä Vanhan seinäjokiset ihmiset kertovat, minkä merkkiset stereot, polkupyörän tai mopon he ovat liikkeestämme ostaneet.
Toinen merkittävä osaa isää oli liikunta. Hän oli ollut nuorena kilpapyöräilijä, joka ensin pyöräili 100 km kisoihin ja sieltä takaisin. Äitinikin löytyi, kun hän oli katsomassa pyöräkilpailuita. Liikunta osana arkea on ollut minulle itsestään selvyys jo lapsuudesta. Ruokailun jälkeen hän lähti aina hiihtämään, pyöräilemään, uimaan tai kuntosalille. Ja viikonloppuisin oli lukemattomat Finlandia- tai Kauha-hiihdot tai pyöräkilpailut. Hän myös perusti pari urheiluseuraa. Tämä aktiivisuus on ehkä piirre, jota olen arvostanut myös kaikissa miessuhteissani.
Metsä on minun kirkkoni, tapasi isäni sanoa ja niin se on minunkin. Tykkään liikkua luonnossa, kerätä marjoja ja sieniä. Olen sielultani myös samanlainen metsänraivaaja ja kivenpyörittäjä kuin isäni. Aina pitää olla mökillä jokin projekti käynnissä. Suolla lakkoja poimien hän vietti myös elämänsä viimeisen aamupäivän ja ne poimitut lakat syötiin hautajaisissa.
Olen aina pitänyt hänen valtavaa aktiivisuuttaan hienona asiana ja tiedän hänen nauttineen kaikesta touhuamisesta ja ideoinnista. Viime keväänä jouduin katsomaan tätäkin uusin silmin. Sieltäkö se oma suorittamiseni on saanut mallin? Olisiko isänikin pitänyt sydänongelmaisena himmailla hiukan? Suvussamme on vahva sydän- ja verisuonitautien perimä. Jo nuorena päätin, että uhmaan tätä perimää kaikin keinoin, jotka ovat minun vallassani. Tätä suorittamisen kulttuuria en vain ollut tajunnut.
Mökillä touhutessa mietin usein isääni. Katseleeko hän pilven päältä päätään hyväksyvästi nyökyttäen. Kaipaan usein myös neuvoja. Olen innostunut käsillä tekemisestä ja haluaisin kovasti oppia tekemään puutöitä. En ehkä itse pysty tekemään könninkelloa tai keinutuolia. Ehkä se riittää, että olen saanut sen saman innostuksen. Käytännön neuvoja voi sitten pyytää siskon mieheltä.
Isän hieno elämänohje: Neljän naisen kanssa pärjää, kun pitää suun kiinni ja lompsan auki.
Sanotaan, että naisen itsetunto koostuu siitä, miten isä on sinua kohdellut. Onko hän kannustanut vai nonchaleerannut. Pikkusiskolleni merkitsee vielä tänäänkin paljon isän sanat valmistumisen jälkeen: "Jos joku saa töitä, niin se olet sinä". Meillä Pohjanmaalla ei puhuttu tunteista, ei muuten puhuta tänäkään päivänä, ja lapsia ei koskaan kehuttu. Ylpistyvät ja luulevat itsestään vielä liikoja. Siellä rakkautta osoitetaan tekoina ja toisista huolehtimisena. Ei puheena tai halauksina. Oman isäni kohdalla se konkretisoitui avioeroni aikoihin. Hän oli hankkinut minulle pienen, mustan Nissan Micran, että elämäni on tyttöjen kanssa helpompaa. Hän ajoi Helsinkiin muuttamaan ja toi vielä tulleessaan pesukoneenkin.
Isäni oli hauska ja hyvin pidetty seuramies, mutta joka myös rakasti olla yksin metsässä tai pitkillä pyörä- ja hiihtolenkeillä. Tästäkin tunnistan itseni; tykkään seurasta, mutta kaipaan myös yksinoloa. Tulin kerran Seinäjoella aika tuhtiin humalaan sen takia, kun Tangomarkkinoilla kaikki isän tutut halusivat tarjota drinkkejä Markuksen tyttärelle. Hän oli kodinkone- ja urheiluvälinekauppias ja aktiivinen yrittäjä- ja urheiluelämässä. Kunnioitan kovasti, miten köyhistä kotioloista ja alhaisesta koulutustasosta huolimatta hän loi menestyvän liiketoiminnan. On hauskaa, kun fb-ryhmässä Vanhan seinäjokiset ihmiset kertovat, minkä merkkiset stereot, polkupyörän tai mopon he ovat liikkeestämme ostaneet.
Toinen merkittävä osaa isää oli liikunta. Hän oli ollut nuorena kilpapyöräilijä, joka ensin pyöräili 100 km kisoihin ja sieltä takaisin. Äitinikin löytyi, kun hän oli katsomassa pyöräkilpailuita. Liikunta osana arkea on ollut minulle itsestään selvyys jo lapsuudesta. Ruokailun jälkeen hän lähti aina hiihtämään, pyöräilemään, uimaan tai kuntosalille. Ja viikonloppuisin oli lukemattomat Finlandia- tai Kauha-hiihdot tai pyöräkilpailut. Hän myös perusti pari urheiluseuraa. Tämä aktiivisuus on ehkä piirre, jota olen arvostanut myös kaikissa miessuhteissani.
Metsä on minun kirkkoni, tapasi isäni sanoa ja niin se on minunkin. Tykkään liikkua luonnossa, kerätä marjoja ja sieniä. Olen sielultani myös samanlainen metsänraivaaja ja kivenpyörittäjä kuin isäni. Aina pitää olla mökillä jokin projekti käynnissä. Suolla lakkoja poimien hän vietti myös elämänsä viimeisen aamupäivän ja ne poimitut lakat syötiin hautajaisissa.
Olen aina pitänyt hänen valtavaa aktiivisuuttaan hienona asiana ja tiedän hänen nauttineen kaikesta touhuamisesta ja ideoinnista. Viime keväänä jouduin katsomaan tätäkin uusin silmin. Sieltäkö se oma suorittamiseni on saanut mallin? Olisiko isänikin pitänyt sydänongelmaisena himmailla hiukan? Suvussamme on vahva sydän- ja verisuonitautien perimä. Jo nuorena päätin, että uhmaan tätä perimää kaikin keinoin, jotka ovat minun vallassani. Tätä suorittamisen kulttuuria en vain ollut tajunnut.
Mökillä touhutessa mietin usein isääni. Katseleeko hän pilven päältä päätään hyväksyvästi nyökyttäen. Kaipaan usein myös neuvoja. Olen innostunut käsillä tekemisestä ja haluaisin kovasti oppia tekemään puutöitä. En ehkä itse pysty tekemään könninkelloa tai keinutuolia. Ehkä se riittää, että olen saanut sen saman innostuksen. Käytännön neuvoja voi sitten pyytää siskon mieheltä.
Isän hieno elämänohje: Neljän naisen kanssa pärjää, kun pitää suun kiinni ja lompsan auki.
Kommentit
Lähetä kommentti