Kiitollisuuden viikko

Kotiuduin juuri viikon reissusta ja ajokilometrejä tuli reilut 2000 kilometriä ja kävelykilometrejä muutama vähemmän. Reissuviikko oli täynnä kiitollisuutta monesta asiasta. 

Ensimmäinen kiitollisuuden aihe on se, että sain tehdä Lapin reissun yhdessä 82-vuotiaan äitini kanssa. Äitini on lomaillut Äkäslompolon mökillämme 30 vuoden ajan, mutta edellisestä ruskaretkestä on nyt vuosia. Hän on ikäisekseen nuorekas ja hyväkuntoinen. Minulla oli täysi työ pysytellä hänen vauhdissaan. Arvostusta lisää se, että hänen nuorena murtunut nilkka on ihan jäykkä ja varmaan todella kipeä, mutta hän ei valita.

Olen itsekin lomaillut Äkäslompolossa aktiivisesti, mutta tämä oli ensimmäinen ruskareissu. Ajankohta oli täydellinen ja ruska oli parhaimmillaan. Koko viikon vain huokailimme keltaisina ja punaisina hehkuvien maisemien kauneutta. Säätkin suosivat ja pääsimme retkeilemään kauniin aurinkoisessa säässä. 

Olin erityisen kiitollinen siitä, että pystyin kävelemään 5-8 kilometrin retkiä, joka on minulle paljon.  Onneksi oli koira mukana, joka halusi pysähdellä usein. Flunssakin antoi sopivasti periksi. Toisena päivänä teimme retken Vankaankurun laavulle. Siitä lähdimme vielä kiipeämään Kellostapulin kuruun ja se oli minulle melkein liikaa, kilometri ylämäkeä. Jouduin pysähtelemään usein ja paluumatka autolle otti voimille. Seuraavan päivän lyhyempi reissu tuntui raskaalta ja tajusin edellisen illan kiipeämisen väsyttäneen sydäntä ja kerryttäneen nestettä kehoon. Sitten vain diureettia peliin ja seuraavana päivänä jalka nousi jo kuin nuorella tytöllä ja pystyin kävelemään ongelmitta. Taas tuli lisää oppia siitä, miten tämän sydämen kanssa pitäisi elää.

Nautin erityisesti nuotioilla istuskeluista. Harvoin suomalaiset juttelevat tuntemattomille ihmisille niin paljon kuin elävän tulen ääressä. Metsähallituksen ylläpitämät nuotiopaikat ja laavut olivat loistavassa kunnossa ja väkeä oli ruuhkaksi saakka. Luontokeskus Kellokas muuttui illoiksi elokuvateatteriksi ja kävimme katsomassa uuden Mielensäpahoittajan. Olipa hyvä leffa. Yhtä aikaa hausta ja liikuttava.

Viikon reissu alkoi Ruoska-ystävien kanssa. Olemme 14 vuoden aikana tehneet unohtumattomia reissuja Saariselälle ja niillä porukka on hitsautunut hyvin yhteen. Tällä kertaa tapasimme Etelä-Ruoskalla Lempäälässä ja oli kyllä todella hauskaa. Olen niin onnellinen tuosta porukasta. Reissun kohokohta oli myös kummipoika Rasmuksen SM-kulta pesäpallon B-pojissa. Viivästimme Lappiin lähtöä päivällä, että saimme olla paikalla todistamassa ratkaisevan finaalin voittoa (=murskavoittoa) ja mitalien ripustamista poikien kaulaan. Ja tämä tietenkin pesäpallon mekassa Seinäjoella. Totesimme katsomossa toisen kummitädin kanssa, että olemme onnistuneet erinomaisesti kasvatustyössä. Tosin kunnia taitaa kuulua vanhemmille, jotka ovat paistaneet yhden sun toisenkin Atrian makkaran ja ajaneet tuhansia kilometrejä pesäpallon takia. En voi kuin ihailla lukkarina pelaavaa Rasmusta, joka kesti loistavasti paineet ja teki viisi juoksuakin. Lukkarilla pitää olla hyvä miehinen ominaisuus; antaa huutojen mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.

Viimeinen kiitollisuuden aihe on tietenkin se, että olen taas turvallisesti kotona. Pitkät ajomatkat jännittävät aina.