Unelmat kantavat

Olin viikonloppuna juhlimassa serkkuni 50 v. syntymäpäivää. Ainutlaatuisen juhlasta teki se, että hänen povattiin kuolevan ennen 20 ikävuotta, koska hänellä Down-syndrooman lisäksi oli paha sydänvika syntyessään. On lääketieteen ansiota, että saimme viettää nuo kaikkia liikuttaneet juhlat. Siinä me hänen kanssaan rinnakkain kuunneltiin ja pyyhittiin roskaa silmästä, kun sukulaispoika soitti ja lauloi Juha Tapion Sitkeän sydämen. Se sattuu hyvästä syystä olemaan meidän kummankin suosikkikappale.

Vertaisystävä kertoi omassa Laulava aurinko erämaassa -blogissaan pelkäävänsä, että ei näe poikansa 7 v. syntymäpäivää. Se päivä kuitenkin koitti ja lääketieteen ja hänen positiivisen soturi-asenteensa vuoksi näitä syntymäpäiviä tulee vielä kymmeniä lisää. Sain oman diagnoosini kesällä 2013 ja silloin unelmani oli nähdä kuopuksen vanhojentanssit seuraavana keväänä. Juuri tämä unelma teki niistä tanssiaisista ainutlaatuiset. Viimeksi olin superonnellinen, kun sain olla mukana pienimmän lapsenlapseni nimiäisissä. Ehkä sitä kiitosta ei olisi kannattanut kertoa pitämässäni puheessa, koska itkuksihan se meni.

Tällä hetkellä minulla ei ole mielessä mitään erityistä, suurta unelmaa. Blogini nimen mukaan yritän olla onnellinen siitä, että edes heräsin tänään ja sain olla 82-vuotiaan äitini kanssa seuraamassa Puolustusvoimien lippujuhlan paraatia. Se oli sykähdyttävää ja Jääkärimarssi nostaa aina ihokarvat pystyyn. Illalla menemme vielä kuuntelemaan lippupäivän konserttia. Eilenkin vietettiin hienoja hetkiä, kun olimme todistamassa siskonpojan debyyttia Superpesiksessä. Yritän siis elää unelmaa pienissä erissä, kun en taida jaksaa kävellä sinne Santiago de Campostelaan.