Onnellinen on hän,
joka oppii viihtymään
itsensä ja maailmansa
keskeneräisyyden kanssa.
Onnellinen on hän,
joka herää joka aamu
toiveikkaana ja tarmokkaana tavoittelemaan
koskaan täyttymätöntä unelmaansa.
Tommy Tabermann
Ystäväni luki minulle tänään yllä olevan Tommyn runon ja sen viestihän on ihan huikea. Jokainen meistä on loppujen lopuksi täällä yksin. Se on jotenkin konkretisoitunut sairauden aikana ja erityisesti tasan vuosi sitten, kun vietin kolme viikkoa erityksissä. Elämä on paljon helpompaa, kun on itsensä paras ystävä. Tämä ei tarkoita, että läheiset eivät olisi tärkeitä. Ei tietenkään.
Hieno ajatus on myös tuo maailman keskeneräisyys. Minä en ole valmis, vaikka kaikki mittarit ovat jo aika korkeissa luvuissa. Elämä on jatkuvaa kehittymistä ja se tästä tekeekin niin valtavan mielenkiintoisen matkan. Mietittiin ystävän kanssa, että meidän piti elää näin kauan, että ymmärrämme, miten olisi pitänyt elää toisin.
Luin juuri Juha T. Hakalan mielenkiintoisen Kohtuuden kirjan ja voi, kun olisin lukenut sen jo kaksikymmentä vuotta sitten. Erityisesti jäi mieleen hänen oma oppinsa käsillä olevaan työhön. Aloittaessaan hän päättää, miten hyvin se pitää tehdä. Jotkut voi tehdä vasemmalla kädellä (minä teen vasenkätisenä kaikki) ja jotkut vaativat priimaa. Ei ole tullut aiemmin mieleenkään. Jokainen power point ja projektisuunnitelma hinkattiin viimeisen päälle. En tuntenut käsitettä Riittävän hyvä.
Täyttymätön unelma? Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, että pitäisikö itsellä olla joku unelma, jota lähtisi tavoittelemaan. Parikymmentä vuotta sitten tein aarrekartan , jonka keskiössä oli nainen viinilasin kanssa takkatulen edessä. Se unelma toteutui. Vuosia sitten mietin, että mitä nyt laittaisin aarrekarttaan. Vastaus oli eläkeläinen, joka saa elää tervettä ja aktiivista elämää. Se haave taitaa tuon terveyden osalta olla mennyttä, mutta se ei estä aktiivista hyvää elämää.
Yksi ystävä laittoi someen kuvan, jossa oli kyltti Compostela 111 km ja siitä heräsi taas vuosien ajan ollut salainen unelma; kävellä Santiago de Compostelan reitti. Mietin, että voisiko se edes olla minulle realistinen tavoite. Nykyisellä kunnolla joutuisin pysähtyä hengähtämään matkalla yli 2000 kertaa. Toisaalta se matka ei 'tapa', vaan vauhti. Kuka seuralainen jaksaisi pysähdellä niin monta kertaa? Harkitsen vielä.
Sitten otsikon selittämiseen. Olin eilen tapaamassa työterveyslääkäriä, jonka kanssa piti miettiä työhön palaamista tai vaihtoehtona sairasloman jatkamista. Kerroin rehellisesti voinnistani ja hän oli selvästi hämmästynyt, koska sanani ja ulkonäköni eivät olleet samaa paria. Näytän kuulemma niin energiseltä ja terveeltä. Samaa kommentoivat viime viikolla hematologi ja terapeutti. Ei olisi pitänyt laittaa huulipunaa ja keltaisia housuja, koska ne eivät viesti surkeudesta. Apua ei ollut edes päällä olevasta flunssasta.
Minut tuntevat tiedät, että tykkään väreistä ja kyynärpäässä keikkuu usein punainen laukku ja jaloista löytyy punaiset lenkkarit. Olen koko viiden vuoden sairauden ajan yrittänyt olla, pukeutua ja laittautua, kuten olisin terve. Se antaa itselle energiaa ja tunnen itseni 'normaaliksi'. Se on kuitenkin aiheuttanut hämmennystä koko viiden vuoden ajan. Lääkärit eivät ole uskoneet kuinka sairas minä sen punaisen paidan alla olen.
Huulipunasta huolimatta lääkäri päätyi jatkamaan sairaslomaani koko kesän ajaksi. Kestävyys ei ole vielä sitä luokkaa, että jaksaisin aikataulutettua elämää. Hyvä ja oikea päätös, vaikka välillä innostus töihin nostaa kovasti päätään. Sitten taas puuskutan pienestä ponnistelusta ja realiteetti iskee. Olen nyt ison äärellä. Oliko työelämäni nyt tässä vai pystynkö vielä taistelemaan itseni takaisin 'radalle'? Todella ristiriitaista.
Kommentit
Lähetä kommentti