Katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin,
antaa tulla, kestän kyllä
periksi en tuu antamaan
Jaksan, jaksan vaikka väkisin...
Tänään joogatessa kuuntelin yhtä soittolistaani ja sieltä helähti soimaan viime vuosien tsemppibiisini; Elastisen Eteen ja ylös. Ehkä sillä oli paikkansa tietyssä vaiheessa, mutta nyt sen sanoma kuulosti järkyttävältä. Pitää jaksaa vaan, vaikka väkisin ja vielä hymyillä. Kuori ei saa pettää.
Katri Syvärisen kirjassa oli hienosti kuvattu oman todellisen minän löytymistä. Se on kuin kuvanveistäjän muodoton möhkäle, josta lähdetään taltan kanssa hakkaamaan ylimääräisiä kerroksia ja sitten alta paljastuu kaunis veistos. Itse taidan olla vielä aika möhkäle ja jollakin on käytössä taltan sijaan varmaan betonipora. Sen verran kovaa massaa tunnun olevan. Täytyykin mennä katsomaan mallia lopputuloksesta juuri avattuun Väinö Aaltosen näyttelyyn.
Nuo ylimääräiset kerrokset ovat jotain, mitä itse uskon olevani ja jota kuvaa pönkitän. Yksi on aktiivisuus. Pikkusiskoni tokaisi aiemmin usein, että kyllä sä sitten jaksat. Paraskin puhuja, joka pyörittää sellaista palettia, johon moni ei kykene. Sitten sitä tietenkin yrittää pitää yllä tätä, hyvää positiiviseksi koettua piirrettä, vaikka oikeasti minusta on mukavinta maata sängyssä hyvän kirjan kanssa. Hups, huomasin, että minullahan on aktiivisuusmittari ranteessa, kuten pikkusiskollakin. Ja ai, ai aktiivisuusprosentti on vain 54%. Perustelen, että seuraan sillä syketasoani ja nukkumisen laatua.
Alkuviikon olin taas iltapäivistä lähtien kuin nukkuneen rukous. Outo ilmaisu. Töissä oli onneksi sen verran mielenkiintoista, että yllätin itseni nukkumasta vain kerran, kun jonotin puhelimessa. Eilen selvisi väsymyksen syy. Pureskelen ja makustelen vielä tietoa. Loppujen lopuksi kaikki onkin hyvin selvää ja loogista. En vain ollut itse ymmärtänyt solmia langanpäitä yhteen. Eikö olekin ärsyttävän salaperäistä. Sanoo, mutta ei sano.
Tänään on ollut hyvä päivä. Ajoin eilen väsymystä uhmaten mökille ja pidin täällä etäpäivän pikkulintuja tarkkailen. Sain perattua meilit ja hoidettua rauhassa juttuja. Iltapäivällä puhuin piristävän puhelun ystäväni kanssa, jonka kanssa olemme yhdessä ”suorittaneet” muutamat joogaretriitit ja muutenkin jakaneet samanlaisia kokemuksia. Ihmettelen edelleen, miten juristi voi olla niin hyvä keittiöpsykologi. Hienoja, mieltä avaavia oivalluksia. Tämän takia me varmaan eletään pitkään, kun monen asian ymmärtämiseen menee monta vuosikymmentä. Minkälaisen kirjeen sitä nyt kirjoittaisi parikymppiselle itselleen?
Kommentit
Lähetä kommentti