”Pakko ei ole kuin kuolla” on viipurilainen sananlasku. Se pätkähti mieleen, kun lounaan jälkeen pohdin pyjamapäivän ja ulkoilun välillä. Sisäänrakennettu omatuntoni kehotti laittamaan lämpimästi päälle ja lähtemään pienelle happihyppelylle vesisateeseen. Raitis ilma tekee hyvää ja eilinen 11 tunnin ajomatka tuntuu kankeutena kropassa. Sitten tuli tuo sananlasku mieleen ja ajattelin, että miksi revin itseni ulos, kun ei yhtään huvita.
Olen edelleen pyjamassa ja mietin, että en ole koskaan pitänyt pyjamapäiviä. Ollut vain. No, nyt tämä kahden viikon kuumeilu on ollut verrattavissa kahden viikon yhtäjaksoiseen pyjamapäivään, koska olen oikeasti malttanut vain olla katsellen tuntitolkulla Netflixiä.
Olen lukenut Katri Syvärisen kirjaa pienin askelin, koska teksti on niin koskettavaa. Siitä löytää liian usein itsensä. Viimeisenä olen alleviivannut lauseen ”Täytymisen tunne istui tiukassa”. Jos on realistiset mahdollisuudet tehdä jotain esimerkiksi joogatunti, joka sopii aikatauluun, se pitää hyödyntää. Tekemisen aloittaminen ei riitä, kun urakka pitää saada valmiiksi, vaikka on pimeää ja väsyttää. On sitten hyvä, palkittu olo, kun homma on hoidettu. Ja seuraavana päivänä odottaa seuraava.
Toimin noin myös vapaa-ajalla. Rakastan haravointia ja maalaamista. Niissäkin mietin aina päivän tavoitteen ja en lepää ennen kuin tontin metsäinenkin osa on haravoitu. Ehkä pitää tutustua sanaan kohtuus. Tämä tuli mieleen, kun mies sanoi aamulla, että kohta pääsen haravoimaan.
Ajoimme eilen Ylläkseltä Heinolaan tai mies ajoi ja minä katselin padilta Netflixia. Ei päästänyt rattiin. Viimeiset kaksisataa kilometriä oli kova sumu ja en olisi uskaltanutkaan ajaa. Olimme perillä yhdeltä yöllä ja oli ihana herätä täällä.
Eilen oli vielä lämpöä ja juttelin työterveyslääkärin kanssa. Sovittiin, että syön kuurin loppuun ja lähdetään ottamaan laajemmat labrat, jos kuume ei hellitä. Nyt taidan mennä pyjamassa sohvalle ja lukea päivän annoksen Katrin kirjaa. Sain juuri loppuun Zafonin 900-sivuisen Henkien labyrintin ja en olisi millään halunnut sen jo loppuvan.
Olen edelleen pyjamassa ja mietin, että en ole koskaan pitänyt pyjamapäiviä. Ollut vain. No, nyt tämä kahden viikon kuumeilu on ollut verrattavissa kahden viikon yhtäjaksoiseen pyjamapäivään, koska olen oikeasti malttanut vain olla katsellen tuntitolkulla Netflixiä.
Olen lukenut Katri Syvärisen kirjaa pienin askelin, koska teksti on niin koskettavaa. Siitä löytää liian usein itsensä. Viimeisenä olen alleviivannut lauseen ”Täytymisen tunne istui tiukassa”. Jos on realistiset mahdollisuudet tehdä jotain esimerkiksi joogatunti, joka sopii aikatauluun, se pitää hyödyntää. Tekemisen aloittaminen ei riitä, kun urakka pitää saada valmiiksi, vaikka on pimeää ja väsyttää. On sitten hyvä, palkittu olo, kun homma on hoidettu. Ja seuraavana päivänä odottaa seuraava.
Toimin noin myös vapaa-ajalla. Rakastan haravointia ja maalaamista. Niissäkin mietin aina päivän tavoitteen ja en lepää ennen kuin tontin metsäinenkin osa on haravoitu. Ehkä pitää tutustua sanaan kohtuus. Tämä tuli mieleen, kun mies sanoi aamulla, että kohta pääsen haravoimaan.
Ajoimme eilen Ylläkseltä Heinolaan tai mies ajoi ja minä katselin padilta Netflixia. Ei päästänyt rattiin. Viimeiset kaksisataa kilometriä oli kova sumu ja en olisi uskaltanutkaan ajaa. Olimme perillä yhdeltä yöllä ja oli ihana herätä täällä.
Eilen oli vielä lämpöä ja juttelin työterveyslääkärin kanssa. Sovittiin, että syön kuurin loppuun ja lähdetään ottamaan laajemmat labrat, jos kuume ei hellitä. Nyt taidan mennä pyjamassa sohvalle ja lukea päivän annoksen Katrin kirjaa. Sain juuri loppuun Zafonin 900-sivuisen Henkien labyrintin ja en olisi millään halunnut sen jo loppuvan.
Kävin eilen Penan (Sirkan) ja Sannan kanssa metsäkävelyllä ja kahvilla Tuomarinkylän kartanossa. Juttelimme niitä näitä mm. suorittamisen tarpeesta ja mistä se tulee. Pena kertoi laittaneensa jossain vaiheessa läppärin kameraan suojan mm. sen takia, että kukaan ei voi nähdä, jos hän on yöpuku päällä vielä päivällä kotona. Totesimme yhdessä, että kyllä me olemme sairaita suorittajia :) :) Uskoakseni minä olen päässyt eroon lähes kokonaan suorittamisen tarpeestani sen jälkeen, kun kävin ottamassa vauhtia elämään teho-osaston kautta. Sen jälkeen olen ottanut elämän paljon rennommin. Olen arkena Viestinnän suunnittelijana Helsingin kaupungilla Kulttuuri ja Vapaa-ajan toiminnoissa. Katselen nuoria, kun he painavat pitkää päivää ja suorittavat ammattiaan. Sanon heille usein, että pitäisikö välillä käväistä kotonakin :) Viikonloppuisin olen mielenterveyshoitajana ja hoidan usein kympin tyttöjä, joiden mieli on järkkynyt suorittamisen oravanpyörässä. Kiva, kun voin seurata tätä yhteiskuntaa kahdesta eri näkökulmasta. Tsemppiä Tiina....ehkä olet nyt oivaltanut jotain. Elämä ei ole suoritus vaan hidas matka. Iso halaus <3 <3
VastaaPoista