Reilu viikko sitten kirjoitin hetkestä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin ja lopettaa sinnittely. Ensimmäisen kerran. Olen kuusi vuotta sinnitellyt ja pyristellyt. Kolme kertaa on ollut aina tavoitteena kuntouttaa itsensä työkuntoon. En edes ajatellut muita vaihtoehtoja, vaikka ympäristö ajatteli toisinkin. Kantasolusiirron jälkeen ajattelin karrikoidusti, että Hyksin 7-osastolla on tavoitepalkkiot kiinni siitä, että minusta tulee taas työkykyinen veronmaksaja. Mies taas oletti tavoitteen liittyvän siihen, että jään henkiin ja siirto onnistuu.
Olen loistavien lääkärien hoidossa, mutta jokainen katsoo minua oman ’elimensä’ kautta. Kardiologi ultraa sydämen ja mittaa virtaukset ja paksuudet. Olen aina ollut vain tyytyväinen siihen, että muutosta ei ole tapahtunut huonompaan, koska fyysiset muutokset ovat pysyviä. Sitten keskustellaan lääkitys, painot ja turvotukset. Tuskin kysytään, miten oikeasti voin. Minulla ei ole mitään käsitystä sydämeni toimintakyvystä heidän asteikollaan. Tiedän, että on olemassa NYHA-luokitus, joka kuvaa sydämen vajaatoiminnan oireiden vaikeusastetta suhteessa arkipäivän toimintoihin ja ponnistuksiin. Sitä kardiologi ei ole koskaan edes maininnut. Löysin luokituksen netistä ja luokat ovat I-IV. Totesin omani olevan päivästä riippuen II-III. Täytyykin pyytää tämä seuraavalla kerralla.
Ihana hematologini kysyy aina, miten olen voinut. Hengästyminen on hänen mielestään enemmän kerdiologin juttuja. Hematologi on tyytyväinen, kun kaikki labrat ovat hyvät ja siirto onnistui ja hänen kielellään vaste on täydellinen. Olen siirtynyt onnistuneesti remissioon ja kontrollit harvenevat.
Työterveyslääkäri Leif on myös ihana ja empaattinen. Hänelle olen ehkä onnistunut luomaan itsestäni liiankin positiivisen kuvan, kun hän kutsuu minua kiitolliseksi tsemppariksi. No, kaksi viimeistä statuspäivitystä ovat olleet rehellisiä, kun nämä flunssat ovat laittaneet lisää hiekkaa rattaisiin. Ehkä hän on sitten se joka nivoo kaikki langanpäät yhteen ja näkee minut, jos annan nähdä. Minä olen tässä taistelussa liimannut itselleni kuoren, jonka alle vain harva näkee. Nyt se on väkisinkin rapistumassa, kun en jaksa enää pitää sitä yllä.
Ehkä tämä nyt 12. päivää jatkuva kuume on laittanut käyntiin jotain todella hyvää. Siksi voisin pitää konkreettisen thaimaalaisen Loi Krathong -juhlan, jossa seppele laitetaan jokeen konkreettisena irtipäästämisen merkkinä. Irtipäästäminen ei tarkoita luovuttamista, mutta kyllä minun pitää höllentää puristusta ja olla armollinen itselleni. Frank Martelan sanoin, elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen muille.
Olen loistavien lääkärien hoidossa, mutta jokainen katsoo minua oman ’elimensä’ kautta. Kardiologi ultraa sydämen ja mittaa virtaukset ja paksuudet. Olen aina ollut vain tyytyväinen siihen, että muutosta ei ole tapahtunut huonompaan, koska fyysiset muutokset ovat pysyviä. Sitten keskustellaan lääkitys, painot ja turvotukset. Tuskin kysytään, miten oikeasti voin. Minulla ei ole mitään käsitystä sydämeni toimintakyvystä heidän asteikollaan. Tiedän, että on olemassa NYHA-luokitus, joka kuvaa sydämen vajaatoiminnan oireiden vaikeusastetta suhteessa arkipäivän toimintoihin ja ponnistuksiin. Sitä kardiologi ei ole koskaan edes maininnut. Löysin luokituksen netistä ja luokat ovat I-IV. Totesin omani olevan päivästä riippuen II-III. Täytyykin pyytää tämä seuraavalla kerralla.
Ihana hematologini kysyy aina, miten olen voinut. Hengästyminen on hänen mielestään enemmän kerdiologin juttuja. Hematologi on tyytyväinen, kun kaikki labrat ovat hyvät ja siirto onnistui ja hänen kielellään vaste on täydellinen. Olen siirtynyt onnistuneesti remissioon ja kontrollit harvenevat.
Työterveyslääkäri Leif on myös ihana ja empaattinen. Hänelle olen ehkä onnistunut luomaan itsestäni liiankin positiivisen kuvan, kun hän kutsuu minua kiitolliseksi tsemppariksi. No, kaksi viimeistä statuspäivitystä ovat olleet rehellisiä, kun nämä flunssat ovat laittaneet lisää hiekkaa rattaisiin. Ehkä hän on sitten se joka nivoo kaikki langanpäät yhteen ja näkee minut, jos annan nähdä. Minä olen tässä taistelussa liimannut itselleni kuoren, jonka alle vain harva näkee. Nyt se on väkisinkin rapistumassa, kun en jaksa enää pitää sitä yllä.
Ehkä tämä nyt 12. päivää jatkuva kuume on laittanut käyntiin jotain todella hyvää. Siksi voisin pitää konkreettisen thaimaalaisen Loi Krathong -juhlan, jossa seppele laitetaan jokeen konkreettisena irtipäästämisen merkkinä. Irtipäästäminen ei tarkoita luovuttamista, mutta kyllä minun pitää höllentää puristusta ja olla armollinen itselleni. Frank Martelan sanoin, elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen muille.
Kommentit
Lähetä kommentti