Suorittamisesta iloon

"Elämän kunniaksi todettakoon,

 että se yritti ensin hellästi.

Mutta minä olen aika itsepäinen."

Eilen kävin kolmen tyttäreni kanssa vilkasta Whatsupp-keskustelua suorittamisesta ja jaksamisesta. Kaikki tyttäreni ovat olleet jo syntyessään minua viisaampia ja erityisesti vanhin on aina ollut minusta ns. vanha sielu. Nyt se viisaus on korostunut ja hän yrittää kovasti saada minua ymmärtämään omat rajani. Hän on itse lähtenyt hienosti pyristelemään irti siitä, mikä on tullut mallioppimisena kotoa. Upeaa, että reilu 30-kymppinen ymmärtää jarruttaa mutkaan tullessa, kun äiti vain painaa kaasua ja käy aika ajoin penkassa. 

Tuo alussa oleva teksti on Katri Syvärisen 'Löydä elämän taika' kirjan takakannessa. Tytär suositteli kirjaa minulle. Sen avulla voin aloittaa babystepsit kohti parempaa. Tuo teksti sai minut tajuamaan, että elämä on ampunut minulle varoituslaukauksia ja antanut valomerkkejä jo vuosikausia

En vain ole osannut tulkita niitä ja ottaa vakavasti. Koska muistan yleensä vain hyvät asiat, ajattelen, että olenpa saanut elää hyvää, aktiivista elämää ja tehdä hienoja juttuja töissä. Sitten tänään tuli ihan sarjana kaikki ne hetket, jolloin olin jaksamisen äärirajoilla. Tässä pari pahinta esimerkkiä.

Tuli mieleen hetket 2000-luvun alussa, kun teimme isoa verkkosivuston uudistusta pienillä resursseilla. Pimeys oli laskeutunut jo kauan sitten ja minä istuin naputtelemassa sisältöjä ja napsuttelemassa toimipaikkoja karttapalveluun. Resurssit olivat pienet ja minulla on aina ollut kunnia-asia hoitaa hommat hyvin, aikataulussa ja itseä selvästikään säästämättä. Silloin kärsin jatkuvasta päänsärystä ja kun tajusin mennä lääkäriin, tulin ulos verenpainereseptin kanssa. Ja taas mentiin.

Seuraava merkki tuli siitä kolmen vuoden päästä, kun en korvaamattomana työntekijänä ehtinyt hoitaa iskiasta kuntoon. Fysioterapeutin tiedoilla harjoitin ns. aktiivista kuntoutusta ja huonostihan siinä kävi, vanhoilla opeilla. Yli kaksi vuotta kärsin kroonisesta selkäkivusta. Ei kulunut päivääkään ilman kipulääkkeitä ja en pystynyt istumaan ilman kipua. Ja, kun käynnissä oli kaksi projektia ja firman fuusio, ei lepääminen tullut mieleenkään. Paitsi iltaisin, kun makasin sohvalla, jonne tytär tai mies raahasivat minut autosta. No, eihän tuollaisesta hyvä heilu. Jotenkin ajattelin, että en voi jättää työtaakkaani muille, jotka kaikki jo painoivat täysillä. 

Stressipisteet olivat sitten niin korkealla, että sain lievän aivoinfarktin, josta onneksi selvisin säikähdyksellä ja erisnimien unohtamisella. Selkäkin saatiin sitten lämpöpuudutuksella kuntoon, Kyllä tuo kaikki jo silloin opetti paljon ja aloin entistä paremmin huolehtimaan nukkumisesta ja löysin joogan, jota selkä rakastaa. Sitten menikin muutama vuosi enemmän tai vähemmän rasittuneena, kunnes moukari iski kumoon 2013.

Ongelmani on se, että innostun herkästi, tykkään kääriä hihat ja hoitaa hommat kotiin mahdollisimman hyvin. En silti ole mikään pilkunfiilaaja. Työnantajalle olen aina halunnut olla se, johon voi luottaa. Kun vielä tulee palautetta siitä, että minulla on hyvä vaikutus ilmapiiriin, on sekin vähän häkki. Yhtenä vuonna sain tavoitepalkkion, että olen luonut niin hyvää työilmapiiriä ympärilleni.

Luin eilen illalla viime vuoden blogitekstejäni ennen siirtoa ja hämmästyin, kun liki joka kirjoituksessa oli sana väsymys. Kun tällä luonteella ja 70 prosenttisella fysiikalla yrittää 100 prosenttista tehoa, niin eihän se matemaattisestikaan ole mahdollista. Fysiikkani ei sydämen vajaatoiminnassa parane täydelliseksi koskaan eli jotain pitää tehdä. Aloitan siis kirjan lupauksen mukaan sisäisen matkan suorittamisesta iloon.

Ensimmäisen sivun omistuskirjoitus toi jo  niin tunteet pintaan. Mitähän tästä reissusta oikein tulee? Harvoin olen lähtenyt näin huonosti planatulle matkalle. Minähän voin päätyä vaikka minne.