Mä hiihdän

Tauti on taittumassa ja tänään on viiden kuumepäivän jälkeen mittari ensimmäisen kerran normaali lukemissa. On ollut kyllä rankka tauti. Pelkkä liikkuminen sisällä sängystä jonnekin on vaatinut ponnisteluita. Minusta on tuntunut, että en edes kantasolusiirrossa ole ollut näin kipeä. Tai sitten aika kultaa muistot.

Olen sairastanut influenssan kerran 90-luvun alussa ja oli se silloinkin rankka. Tämä nykyinen on todennäköisesti julkisen sektorin rokotteeseen kuulumatonta B-yamagata -kantaa. Alkuvuodesta suuri osa sairaustapauksista on juuri sitä. Miehelläni on yksityisen sektorin rokote, jossa tämä suoja on ja ainakaan vielä en ole häntä tartuttanut.

Oli kyllä myös henkisesti epätoivoinen olo. Ainahan se on niin, että väsyneenä ei oikein jaksa pitää valoa yllä. Oli fyysisesti heikko olo ja otti päähän tällainen takapakki työhön paluun suhteen. Toinen harmitus on ollut viikonlopuksi varattu perinteinen Itävallan matka, jota odotimme kovasti. Viime vuosi jäi väliin miehen olkapääleikkauksen vuoksi.

Tuli mieleen Antti Tuiskun Mä hiihdän biisi ja sen tunnelma.

Jaksaa, jaksaa!

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli,
onks sen jälkeen uusi mäki,
onks sen jälkeen vielä mäki?

Tuollaista se on ollut nyt pitkän aikaa. Aina, kun pääsee vaivalla mäen päälle, tulee taas uusi mäki. Pohjanmaan tyttönä arvostaisin niin kovasta lakeuden tasaisia hiihtomaastoja.  Nyt tuntuu, että sukset lipsuu, sauvat on poikki ja mustikkamehutkin on rinnuksilla. Onneksi huoltojoukot vielä jaksavat.

No, onneksi alkaa Olympialaiset ja pääsen innokkaana penkkiurheilijana naulautumaan ruudun ääreen. On mukana katsoa, kun Iivot ja Kaisat kiipeävät ketterästi mäen kuin mäen. Siinä tuntee itsekin voittavansa. Olen pari kertaa tavannut Iivon ja hänestä huokuu se tahto ja totisuus. Iivo hiihtäköön minunkin puolesta. Toki odotan, että pääsen itsekin vielä tuonne jäälle hiihtelemään.