Kuin ekaluokkalainen

Ystäväni ja kollegani Tuula soitti ja toivotti tervetulleeksi takaisin töihin. Tuli mukava ja innostunut olo. Tunsin, että minua aidosti odotetaan takaisin työyhteisöön. Ehkä Tuulan into perustuu siihen, että hän on joutunut hoitamaan omien töidensä ohessa minun työni;). Käynnistymässä on kuulemma kaikkea mielenkiintoista. Olemme siinä suhteessa samanlaisia, että innostumme kovasti aina kaikesta uudesta ja sitten painetaankin täysillä.

Työhön paluu pitkän sairasloman jälkeen on aina haastavaa. Muistaakseni seitsemän kuukautta on tutkimusten mukaan yksi kriittinen raja. Minä olen ollut nyt 11 kuukautta poissa. Omaa paluutani helpottaa kovasti, kun työyhteisö on tuttu, terve ja turvallinen. Uutta ovat uudet työtilat ja uusi, mutta tuttu esimies. Työn pitäisi olla pääosin tuttua, mutta toki tuotepäällikön rooli on ehtinyt tässä liki vuodessa muokkautua ja saan sitä muokata tarpeen mukaan edelleen.

Monet ovat kysyneet, millä mielin palaan töihin. Vastaan, että positiivisin mielin ja ainoa huoli on aikataulullisesti työrytmiin pääseminen. Herätyskello on ole ollut soimassa viime kuukausina kuin satunnaisesti ja vuorokausirytmi on muodostunut kovin iltapainotteiseksi. Tykkään iltaisin lukea sängyssä ja valo sammuu yleensä vasta puolen yön aikoihin.

Toinen huoli on tuo suloinen, nytkin jaloissa makaava, karvakasa. Kaikki koiran omistajat tietävät, että se säätelee aikatauluja ja säälin jättää sitä taas pitkiksi päiviksi yksin. Kolmas huoli on tietenkin osaaminen ja muistaminen. Osaanko enää käyttää kaikkia tarvittavia järjestelmiä, joiden nimetkin olen jo unohtanut. Muistanko enää mitään, kun usein tunnen tarinan sytoaivoista olevan totta.

Tietenkin huolettaa hiukan, että jaksan ja osaan painaa jarrua, kun vauhti kiihtyy liian kovaksi. Lapsetkin aina valittavat, että minulla on liian kova kaasujalka. Innostun helposti kuin ilmapallo kaikista uusista haasteista.

Kun ekaluokkalaiset hankkivat uuden repun ja penaalin, hankin minäkin uudet korkkarit ja neuleen. Tuntuu oudolta taas pukeutua, kun liki vuosi on mennyt rennosti oloasulla ja toppahousuilla. Mitähän sitä laittaisi ensimmäisenä päivänä päälle? Tyttäreni postailevat edelleen kuvia, miten kamalat asut olin heille valinnut ensimmäisenä koulupäivänä ja hiusmallikin oli järkyttävä. Oma hiuslookini on tällä hetkellä varsin mielenkiintoinen afrokampaus.

Moni myös ihmettelee, että miksi edes palaan töihin. Diagnoosirimpsullani voisi eläkekin irrota. Jotenkin tunnen velvollisuudeksi yhteiskuntaa kohtaan antamaan vielä työpanokseni. Olen nyt saanut verorahoilla niin paljon hyvää, että menen mieluusti vielä kerryttämään valtion kassaa. On kuitenkin etuoikeus saada käydä töissä loistavalla työnantajalla ja tehdä hienoja juttuja. Ei silti, kyllä päivät saa kummasti kulumaan järkevästi, vaikka töissä ei kävisikään.

Tänään on ollut taas hyvä päivä huonosti nukutusta yöstä huolimatta. Heräsin alkuyöstä polvikipuun aina, kun käänsin kylkeä. Kahden aikaaan kipu oli jo niin kovaa levossakin, että sorruin vahvaan kipulääkkeeseen. Olin ihmeissäni, koska en korkokenkäkävelyä lukuunottamatta ollut rasittanut polvia eilen. Kipu on selkeää kierukkakipua nivelraossa. Sikäli outoa, että siinä polvessa ei enää ole edes kierukkaa. Kävelykin sattui kovasti. Lähdin kuitenkin sitkeästi joogasalille yin-venyttelyyn ja nyt polvi on ihan kunnossa. Olin jo yöllä valmis marssimaan heti aamulla Pohjola Sairaalaan.

Oli ihana venyttely. Ohjaaja on tarkka ja hänellä on ihanat jutut. Tuli hyvä ja kiitollinen olo. Niillä hyvänolon hormoneilla jatkoin vielä kuntosalillekin, jossa aika vierähti äänikirjaa kuunnellessa. Kuuntelen kirjaa Nainen junassa ja se on aika koukuttava. Tällä viikolla luin kolmasosan Jere Karalahdesta kertovaa kirjaa, mutta siitä tuli niin paha olo, että en halua lukea sitä edes loppuun. Pelkkää huumeiden käyttöä ja jääkiekko on vain sivulauseissa. Ihan sairasta ja tuntuu kurjalta, jos joku ihannoi häntä. Muka kova tyyppi, kun pystyy noin kovalla huumeiden käytöllä ihan nuoresta saakka pelaamaan huipulla. Ennemmin säälittävää ja varoittava esimerkki. Ihme, että on vielä hengissä.

Nyt huristelen vielä asunnon läpi imurin kanssa. Tämä aktiivisuusmittari on kyllä mainio. Olen taas tajunnut sen, että varsinaisten harjoitusten lisäksi juuri arkiliikkuminen on se juttu. Tunti salilla ei vielä kerrytä tarvittavaa aktiivisuustasoa, vaan kaikki arkinen puuhastelu ja kävelyt. Muutama tunti kauppakeskus Sellossa kerryttää hurjasti askeleita ja mittasin, että Veljekset Keskisellä tehty melko suoraviivainen reissu tuotti 1,8 km.