Ei ole olleet päivät veljiä keskenään. Tiistaina ja keskiviikkona tunsin olevani aika hyvässä kunnossa. Kävimme äidin kanssa torilla, kaupassa, kahvilassa ja puutarhamyymälässä. Jaksoin hyvin, kun ymmärsi tai olisin ymmärtänyt ottaa päivässä kahdet kunnon päikkärit.
Eilen teimme parikin kauppareissua ja ajoin jopa autoa. Illalla olikin sitten ihan veto kateissa. Meinasin illalla uuvahtaa, kun vein koiran iltapisulle. Hyttyset riivasivat, mutta pakoon ei jaksanut kiirehtiä. Siinä se ilta menikin sohvalla huohottaen.
Aamulla kuulostelin, että olisiko tänään päivä jolloin uskaltaisin irrottautua aamulla ottamastani pahoinvointilääkkeestä. Huono päätös. Aamupalaa sain vaivoin syötyä ja tunnin päästä sekin oli oksennettu. Siinä oli taas hallan paikka ja usko meinasi valua sinne ämpäriin.
Kävin apteekissa hakemassa pahoinvointilääkettä. Pyysin lukuisista resepteistäni pahoinvointilääkettä ja hän ei millään löytänyt. Sanoi, että täällä on kyllä tällainen Diapamia eli rauhoittavaa lääkettä vastaava resepti ja sitähän se on. Rauhoittava lääke, joka toimii pahoinvoinnin estäjänäkin. Siksi se niin väsyttää ja siksi en sitä haluaisi käyttääkään, mutta en halua enää oksentaakaan.
On ollut ihanaa, että äitini on ollut täällä huolehtimassa. Ei ole ollut varmaan hänellekään helppoa katsella kaljua, oksentelevaa ja väsynyttä tytärtä. Hän on onneksi realistinen ja ei sorru liikaan hössöttämiseen.
Eilen oli ihanaa päästä kunnon puutarhamyymälään. Minä liikuin siellä maski kasvoilla, kun paikka on täynnä multaa. Tänään äiti sai istutettua kaikki ruukut ja tuli niin kauniita asetelmia. Ne ilahduttavat, kun mikään muu ei saa hymyä huulille.
Nyt kotihengettäreni on taikonut kesän ensimmäisen raparperipiirakan ja olo on sellainen, että jopa pystyn sitä syömään. Isoin pala varataan kyllä Petelle, joka on auttanut valtavasti huolehtimalla Caran päivälenkistä.
Kommentit
Lähetä kommentti