Uuden elämän ensimmäinen pävä

Tänään sain syntympäiväonnittelut tyttäreltä ja itsekin havahduin, että kai tästä voisi lähteä uusi ajanjakso liikkeelle.

                              

Synttäribileet olivatkin niin rajut, että syleilin posliinia vuorokauden ja ruoka ei maistunut. Toisaalta Jamie Oliver kokkaa telkkarissa kaikkea ihanaa.

Yö meni oman tyynyn kera mukavammin ja parin tunnin välein kävin kylppärissä ihmettelemässä, että mistä tätä riittää. Kaikesta huolimatta olo on ollut ihan ok. Pahoinvointilääkket ovat oikeasti rauhoittavia ja niitä on napsittu niin paljon, että puhekin oli varsin leppoisaa. 

Tänään ammulla aloitettiin sitten syväjäädtettysolujen palautus ja valmistelut olivat taas huippuluokkaa. Oli jos monenlaista koetta ja seurantalaittetta. Henkilökuntaa oli kovasti ja lääkärikin paikalla koko ajan. Suurempi huomio johtuu sydämestäni.

Pakastetut solut olivat neljä pientä pussia, mutta kuljetustankki oli varsin massiivinen. Tiputusta ei minulla tehtykään kaulakanyylin kauttaa, vaan kädestä. Tällä estettiin liian kylmien solujen pääsy liian läheltä sydäntä. Itse en sitä paljon puhuttua hajua edes huomannut, kuin hetken suussa.

Tiputus kesti ehkä vartin ja se oli suunniteltu kaksi pussia aamulla ja kaksi illalla. Näin lievennetään allergista reaktiota joka itsellä näkyi kasvojen punoituksena. Lääkäritiimi päätti kuitenkin jättää iltapäivän annoksen väliin ja antaa sen ehkä perjantaina, jos tarpeen. Ilmeisesti tarvittava määrä soluja olisi jo.

Nyt on hyvä olo ja sain syötyä huimasti puoli lautasellista pinaattikeittöä. Yli vuorokauteen, mikään ei ole pysynyt sisällä. Tämä päivä onkehotettu lepäämään, mutta huomenna pitää taas nostaa suoritustasoa. Olen ottanutkin mukavia päiväunia ja haaveillut rasvaisesta hampurilaisesta tai pizzasta. Täällä on kyllä mahdollisuus saada Willy's bizzaa suoraan pakastimesta.

Huolenpito hoitohenkilökunnan, perheen ja ystävien osalta on edelleen loistavaa. Kirjoitusessani kirjoitan nyt täältä sairaalasta varsin yksityiskohtiasia asioita. Tiedän lukujoissa olevan kuitenkin vertaisryhmääni kuuluvia, joista on ehkä kiva saada konkreettisempaa tietoa tulevasta.

Tiedättekö, mikä täällä on parempaa kuin Brasiliassa Mogi das Cruzesin Mäe bobre hospitaaliin verrattuna? Täällä on kaarimaljat vapaasti käytössäni, eikä kukaan pelkää minun varastavan niitä. Ainoa oskennuksen kestävä oli kettingeillä kiinni oleva roskakori. Tämä tarina on tosi, mutta jo 30 vuoden takaa.