Kolme toimivaa lasten kasvatuskikkaa. Paras on kuitenkin lahjonnan lopettamisella uhkailu.
Miten nämä nyt liittyvät minuun? Oikea vastaus on Minna Parikan Pupu-tennarit. Olen pohtinut, että minäkin voin lahjoa itseni. Pienemmässä mittakaavassa se voisi olla kiireisen työpäivän jälkeen lasillinen viiniä tai mehevä pulla. Nyt tarvitaan jotain isompia palkintoja, joita odottaa, kun on ollut tosi reipas.
Toki suurin palkinto on jäädä henkiin ja saada lisävuosia, mutta tarvitaan jotain konkreettisempaa. Ykkköstoiveeni on päästä matkustamaan ulkomaille. Se mahdollisuus on ensin aika rajattu, kun ymmärtääkseni Euroopan kohteetkin ovat mahdollisia vasta rokotusten uusimisen jälkeen eli 4 - 6 kuukauden päästä. Kaukomatkoille pääsee vasta vuoden päästä. Onkohan Dubai kaukokohde?
Minna Parikan Pupu-tennarit ovat ihan järjetön palkinto. Kalliit, mutta niin söpöt. Tosi maallista, mutta niin konkreettista. Tyttäreni ystävä osti Parikan korkkarit ja ne ovat hänen mielialan kohennuskengät. Ihan sama ovatko ne korkkarit, lenkkarit tai laukku. Prosessin jälkeen niiden ostaminen on konkretisoi tunteen I did it. Koko kevään olen kulkenut kaupoissa ja miettinyt, että kannattaako tässä nyt ostaa mitään. Jos elämä ei pahimmassa tapauksessa jatkukaan, ja kaapissa odottaa uudet saappaat. Näin ei tietenkään pitäisi ajatella, mutta näin se mieli toimii.
Rakastan kesäkukkia. Voisin viettää tunteja puutarhamyymälässä fiilistelemässä ja suunnittelemassa ruukkuistutuksia. Pienempänä kuopukseni soitti aina isälleen hätpuhelun, että äiti on taas puutarhamyymälässä. Nyt olen malttanut mieleni ja laittanut vain orvokkeja muutamaan ruukkuun. Kun pääsen sairaalasta, on se sitten parasta terapiaa raahautua Heinolan torilla ja ostaa kesäkukat. Joka päivä saan kiskottua itseni sängystä, kun pitää kastella ja hoitaa kukat. Pieni, pieni juttu, mutta ehkä sekin auttaa kestämään.
Olin tänään hoitolassa värjäyttämässä kulmat ja ripset, että olen edes hiukan ihmisen näköinen. Hoitaja oli 24 viikolla raskaana ja voi kuulemma edelleen pahoin. Mietin siinä, että hän on voinut pahoin jo parikymmentä viikkoa, joten kyllä minäkin kestän kolme neljä viikkoa.
Olen valmistautunut sairaalajaksoon hankkimalla mukavia sairaalavaatteita. Onneksi on mahdollisuus käyttää omiakin vaatteita ja niitä aion pitää ainakin aluksi, kuten keräyksenkin aikana. On jotenkin reippaampi olo, kun aamulla laittaa omat vaatteet ja yöksi yöpuvun. Saa nähdä, koska sairaalan pinkki muodoton trikooasu on ihan se paras.
Sovittelin tänään mukaan otettavia pipoja ja huiveja. Peruukin pidin vielä laatikossa. Kyllä siinä tuli jo itku, kun katselin itseäni peilistä. Ehkä se oli taas tärkeä askel sopeutumisessa tulevaan.
Olen saanut jo niin paljon tukea ihanilta ystäviltäni, että minulla ei pitäisi olla mitään hätää. Tainalta sain tänään niin viisaita ajatuksia, että haluan jakaa ne teidän kanssanne. Tätä sitten tavaan, kun olen huonossa hapessa ja konkreettisin tavoite on selviytyä seuraava tunti.
On aikoja, jolloin on vaikea uskoa tulevaan;
aikoja, jolloin menetämme hetkellisesti toivomme.
Kun näin tapahtuu, keskity nykyisyyteen,
vaali sitä, mitä ranskalaiset kutsuvat "la petit bonheur", pieni onni,
kunnes saat rohkeutesi takaisin.
Odota seuraavaan hetken kauneutta,
seuraavaa tuntia, iloitse ateriasta,
unen mukanaan tuomista lupauksista,
kirjasta, elokuvasta,
sen todennäköisyydestä, että tänä iltana tähdet loistavat ja
huomenna aurinko nousee.
Istuta juuresi nykyisyyteen,
kunnes olet tarpeeksi vahva ajatellaksesi huomista."
Kommentit
Lähetä kommentti