Täytyy jaksaa

Mä tiedän mitä teen

On selkeet tavoitteet

Ja nyt mun enää täytyy jaksaa vaikka aamulla väsyttäis ja moni himaan jäis

Mä tiedän et mun täytyy jaksaa 

Tule tule

Polkee polkee

Jaksaa jaksaa

Täytyy jaksaa feat. Sami Hedberg, Elastinen

Jaksaa, jaksaa, jalat, jalat. Lentopalloja nousee hihalla, kauhoen, tiikerillä. Hiki lentää ja reidet huutavat hoosiannaa. Sisulla kuitenkin olen höykytettävänä oman aikani, vaikka valmentaja haukkuukin välillä lyhtypylvääksi pakkasessa.

Käsi ylös viisi, kymmenen, viisitoista, sata kertaa, vaikka kipu ja kireys nostaa tuskanhien otsalle. Käsileikkauksen jälkeen kaikki liikeradat pitää päivittäin avata viidellä toistolla. Minä teen viisikymmentä.

Mahtava aurinkoinen talvisää ja jäälle ajetut ladut. Hiihdän mahtavat kolme kilometriä ja olen ihan fiiliksissä. I did it. Tosin noin kahdenkymmen pysähdyksen taktiikalla. Sama taktiikka oli eilen kävelylenkillä. Päätin kävellä tunnin, vaikka joudunkin pysähtelemään usein. Hiihdossa verenkierto ei riitä käsivarsiin ja kädet puutuvat. Kävellessä pienetkin mäet pakkaavat hengityksen ja tuntuu kuin norsu istuisi rintakehän päällä. 

No, miksi sitä tietoisesti tekee juttuja, jotka tuntuvat epämiellyttäviltä? Pakkohan ei olisi. Omalla kohdalla se on kolme T:tä: tieto, tapa, tahto. 

Tieto. Olen opiskellut aikoinaan fysioterapeutiksi, vaikka sitä työtä en ole juurikaan tehnyt. Olen myös opiskellut sen verran liikuntalääketiedettä, että tiedän liikunnan positiiviset vaikutukset. Leikkauksen jälkeen on pakko kestää kipua, että saa liikeradat, voimat ja toiminnallisuuden palautettua. Nyt on pakko kehittää ja ylläpitää kuntoa, että selviän paremmin tulevasta siirrosta. 

Kolme, neljä vuotta sitten sain diagnoosin ja olin tietenkin hiukan katkera, olinhan aina elänyt terveellisesti ja liikkunut päivittäin. Minua fiksummat kommentoivat, että ehkä juuri sen takia selvisin hoidoista. Siihen luotan nytkin.

Tapa tulee kotoa. Omat vanhemmat ovat liikkuneet aina aktiivisesti. Siitä tuli itsellekin tapa. Höntsäilin aikuisvuosinakin melkein joka ilta jotain liikuntaa. Hiihtoa, laskettelua, lentopalloa, kaikki työnantajan ohjatut liikuntatunnit, sulkapallo...

Tahto on ehkä se tärkein. Minulla on sairaus, mutta siihen suhtautuminen on omassa vaikutuskehässäni. Joskus päätin tehdä kaikkeni, että taistelen huonoa perimää ((sydän- ja verisuonitaudit) vastaan. Nyt on sama juttu. 

Eilen pelattiin lautapelejä ja taisin olla häviöllä, kun tytär kysyi vedänkö sairauskortin esiin. En tietääkseni ole sitä tehnyt usein. Siinä roolimallini on oma äitini. Häneltä murtui nilkka tosi pahasti ollessani 6-  vuotias. Siitä jäi hänelle ikuinen riesa. Nilkka on jäykkä ja turpoaa ja kipeytyy helposti. Vuosien aikana siihen on sivelty varmaan satoja tuubeja Mobilatia ja syöty satoja särkylääkkeitä. Silti äitini ei ole siitä ikinä valittanut (paitsi, ettei voi käyttä kauniita korkkareita). Hänen on tosi vaikea päästä liikkeelle, kun on istunut jonkin aikaa. Silti hän edelleen 80-vuotiaana käy urheasti kolme kertaa viikossa jumpassa ottamassa tanssiaskeleita ja hiihtää. Toinen vaihtoehto olisi ollut keppi ja rollaattori. 

 Entä, miksi sitä nuorena jaksoi olla valmentajan höykytettävänä. Tietenkin halusin kehittyä ja saada peliaikaa. Toki lentopallo toi myös mukanaan ikimuistoisia turnausmatkoja. Tuo yksittäinen lyhtypylväs-harjoitus oli valmentajan nöyryytys minulle, kun olin uskaltanut kieltäytyä hänen kutsustaan viettää yhteinen viikonloppu mökillä. Haloo, hän oli naimisissa ja 20-vuotta vanhempi, toki arvostettu valmentaja. 

Tämän ehkä sekavan kirjoituksen tarkoitus on kertoa, että jokaisella oman tilanteen kokoinen vuori ylitettävänä. Nuorena se oli sata palloa ylös. Nyt kolmen kilometrin hiihtoa tasamaalla. Kohta ehkä ylösnousu sängystä. Se ei ole aina miellyttävää, mutta lopputulos ratkaisee.