Peruukkiostoksilla

Miten ihmeessä minä olen joutunut tähän tuoliin? Näin mietin, kun istuin peruukkisovituksessa. Välillä tilanteet ovat niin absurdeja, että niistä jotenkin ulkoistaa itsensä ja sitten havahtuu todellisuuteen. Tämä oikeasti tapahtuu minulle.

Olin pitkään lykännyt peruukkiostoksille menoa, vaikka olin jo kauan sitten saanut HUS:sta 132 euron maksusitoumuksen. Sinne meno oli ensimmäinen askel kohti väliaikaista kaljuutta ja ehkä siksi vaikea ottaa. Tyttäret olivat lupautuneet makutuomareiksi, mutta päätin mennä yksin. Mies halusi kuitenkin tulla mukaan tueksi.

No, ostos oli helpompi kuin bikineitten ostaminen, joka on aina vähän masentavaa tässä iässä. Ehkä se johtui ammattitaitoisesta myyjästä, jolle peruukin myyminen on business as usual.

Löysin heti oman mallini ja myyjä oli päätynyt samaan malliin. Se on nuorekas ja luonnollisen värinen. Veikkaan, että minua tuntematon ei tunnista sitä peruukiksi. Kaikki suosittelevat turbaanin hankkimista kotipäähineeksi, mutta niiden sovittaminen oli jo yhdelle keikalle liikaa. Ehkä suurin juttu on kuitenkin se, mitä on päässä kotioloissa ja kehtaako sitä olla ilman mitään kotioloissa. Tyttäret puhuvat, että Heidi Sohlbergkin on niin kaunis kaljuna ja näyttää sen rohkeasti. Ehkä on eri juttu, jos on kolmikymppinen missi. No, aika näyttää. Turha kuluttaa energiaa pohtimalla asiaa etukäteen.

Peruukissa on myös hyviä puolia. Aina on tukka hyvin. Ei enää bad hair dayta. Peruukissa ei ole pyörylää takaraivolla. Ei tarvitse käydä kampaajalla jne.

Edelleen ihmettelen sitä, että peruukit olivat 70-luvulla niin suosittuja. Äitini iski aina peruukin päähän, kun lähti juhliin. Yritti hän hienostella sillä myös yrittäjien Ylläksen reissulla. No, se päättyi hiihtoreissulla siten, että peruukki jäi vaivaiskoivun oksaan hurjassa alamäessä.