Edellisestä päivityksestäni näyttää olevan vuosi ja läheisten toivomuksesta päivitän kuulumisiani. Joku voi kuulemma ajatella sairauden nitistäneen minut.
Miksi en ole päivittänyt blogiani? Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin olen elänyt koko vuoden normaalia kiireistä elämääni ja käyttänyt vapaa-aikani muihin aktiviteetteihin. Toiseksi olen yrittänyt unohtaa koko sairauden ja tämä blogi liittyy niin voimakkaasti ikävään aikakauteeni. Unohtamisessa olen ollut huono ja harmaa pilvi putkahtelee tasaisin väliajoin mieleeni. Valitettavasti. Eräs kohtalotoveri sanoi viime kesänä, että kohta et edes muista olevasi sairas. Silloin ajatus tuntui varsin absurdilta. Näin kuitenkin on käynyt. Kiitos innostavan työn, joka vie aina mukanaan niin totaalisesti. Myös mahdollisuus tehdä asioita, jotka välillä tuntuivat kaukaisilta haaveilta, on pitänyt ajatukset kurissa.
Sairausvuotena ajattelin, että kaikella on jokin tarkoitus ja opetus, joka selviää myöhemmin. Opinko vähemmän suorituskeskeiseksi? No, ainakaan vielä tarkoitus ei ole selvinnyt ja olen palannut samoihin vanhoihin tapoihin. Suunnittelen koko ajan tekemisiä ja nytkin lomalle olen kaavaillut monta hommelia, jotka pitäisi ehtiä tehdä. Minä vain olen sellainen ja koettelemukset eivät ole sitä ominaisuutta muuttaneet. Nautin suunnittelusta ja saan tyydytystä tekemisestä sekä uusien asioiden kokeilemisesta. Kuokan, lapion ja haravan kanssa touhuaminen on niin palkitsevaa. Olen myös innostunut saamaan aikaan jotain käsilläni, kun fyysisemmät jutut eivät enää onnistu. Nikkarointi ja uusimpana virkkaus ovat niin mukavaa puuhaa. Nyt tosin pitää malttaa pari päivää, kun käsiä uhkaa rasitusvamma. Rikkaruohojen kitkeminen, oksien napsuttelu, hiomine, virkkaus ja ruiskumaalaus ärsyttävät kaikki oikean käden koukistajia.
Jotain olen kuitenkin oppinutkin. Olen aina ollut positiivinen ja ratkaisukeskeinen ja nämä piirteet ovat varmaan vain vahvistuneet. Yritän aina löytää asioihin positiivisen kulman ja ikävien vatvominen ja negatiivisuus ovat pahinta myrkkyä minulle. Toki välillä on tässäkin kehossa ja mielessä fifty shades of gray.
Miten voin fyysisesti?
Aika mainiosti. Koko vuoden ovat sydänarvot parantuneet. Käyn parin kuukauden välein labroissa ja hematologin ja kardiologin vastaanotoilla pari kertaa vuodessa. Joka kerta sitä kuitenkin vähän jännittäen odottaa mahdollista soittoa numerosta 4711.... Soitto tulee vain, jos kokeissa on jotain lääkityksen muutoksia vaativaa. Onneksi näitä on tullut vain pari kertaa, mutta ei mistään vakavasta. Hemotologiset arvot ovat olleet normaalit ja hemotologin sanojen mukaan hoitovaste on ollut erinomainen. Kardiologisesti tilanne on myös parantunut, mutta laajennut sydän ei enää koskaan palaudu normaaliksi ja sen seurauksena suorituskyky ei palaudu enää koskaan normaaliksi. Kerros rappusia menee kyllä sujuvasti, mutta toinen jo hengästyttää. Pyörällä päräytän kyllä postilaatikolle täällä mökillä, mutta en kovia tai pitkiä ylämäkiä.
Koko vuoden olen taas saanut nauttia joogasta ja kuntosalista. Työpaikalla avautuu elokuussa uusi kuntokeskus, jota odotan kovasti. Aamuisin liikkuminen on tosi kankeaa ja kaikki nivelet ovat jäykät ja kipeät, mutta vetreytyvät liikkuessa. Uskon sen olevan kovan lääkityksen haittavaikutuksia, kun en vielä haluaisi laittaa sitä iänkään piikkin.
Elämässä siis porskutellaan täysillä ja nautin joka hetkestä. Onneksi tuli kunnon sadepäivä, että maltan olla sisällä ja kirjoittaa tämän. Ihanaa kesää!
Miksi en ole päivittänyt blogiani? Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin olen elänyt koko vuoden normaalia kiireistä elämääni ja käyttänyt vapaa-aikani muihin aktiviteetteihin. Toiseksi olen yrittänyt unohtaa koko sairauden ja tämä blogi liittyy niin voimakkaasti ikävään aikakauteeni. Unohtamisessa olen ollut huono ja harmaa pilvi putkahtelee tasaisin väliajoin mieleeni. Valitettavasti. Eräs kohtalotoveri sanoi viime kesänä, että kohta et edes muista olevasi sairas. Silloin ajatus tuntui varsin absurdilta. Näin kuitenkin on käynyt. Kiitos innostavan työn, joka vie aina mukanaan niin totaalisesti. Myös mahdollisuus tehdä asioita, jotka välillä tuntuivat kaukaisilta haaveilta, on pitänyt ajatukset kurissa.
Sairausvuotena ajattelin, että kaikella on jokin tarkoitus ja opetus, joka selviää myöhemmin. Opinko vähemmän suorituskeskeiseksi? No, ainakaan vielä tarkoitus ei ole selvinnyt ja olen palannut samoihin vanhoihin tapoihin. Suunnittelen koko ajan tekemisiä ja nytkin lomalle olen kaavaillut monta hommelia, jotka pitäisi ehtiä tehdä. Minä vain olen sellainen ja koettelemukset eivät ole sitä ominaisuutta muuttaneet. Nautin suunnittelusta ja saan tyydytystä tekemisestä sekä uusien asioiden kokeilemisesta. Kuokan, lapion ja haravan kanssa touhuaminen on niin palkitsevaa. Olen myös innostunut saamaan aikaan jotain käsilläni, kun fyysisemmät jutut eivät enää onnistu. Nikkarointi ja uusimpana virkkaus ovat niin mukavaa puuhaa. Nyt tosin pitää malttaa pari päivää, kun käsiä uhkaa rasitusvamma. Rikkaruohojen kitkeminen, oksien napsuttelu, hiomine, virkkaus ja ruiskumaalaus ärsyttävät kaikki oikean käden koukistajia.
Jotain olen kuitenkin oppinutkin. Olen aina ollut positiivinen ja ratkaisukeskeinen ja nämä piirteet ovat varmaan vain vahvistuneet. Yritän aina löytää asioihin positiivisen kulman ja ikävien vatvominen ja negatiivisuus ovat pahinta myrkkyä minulle. Toki välillä on tässäkin kehossa ja mielessä fifty shades of gray.
Miten voin fyysisesti?
Aika mainiosti. Koko vuoden ovat sydänarvot parantuneet. Käyn parin kuukauden välein labroissa ja hematologin ja kardiologin vastaanotoilla pari kertaa vuodessa. Joka kerta sitä kuitenkin vähän jännittäen odottaa mahdollista soittoa numerosta 4711.... Soitto tulee vain, jos kokeissa on jotain lääkityksen muutoksia vaativaa. Onneksi näitä on tullut vain pari kertaa, mutta ei mistään vakavasta. Hemotologiset arvot ovat olleet normaalit ja hemotologin sanojen mukaan hoitovaste on ollut erinomainen. Kardiologisesti tilanne on myös parantunut, mutta laajennut sydän ei enää koskaan palaudu normaaliksi ja sen seurauksena suorituskyky ei palaudu enää koskaan normaaliksi. Kerros rappusia menee kyllä sujuvasti, mutta toinen jo hengästyttää. Pyörällä päräytän kyllä postilaatikolle täällä mökillä, mutta en kovia tai pitkiä ylämäkiä.
Koko vuoden olen taas saanut nauttia joogasta ja kuntosalista. Työpaikalla avautuu elokuussa uusi kuntokeskus, jota odotan kovasti. Aamuisin liikkuminen on tosi kankeaa ja kaikki nivelet ovat jäykät ja kipeät, mutta vetreytyvät liikkuessa. Uskon sen olevan kovan lääkityksen haittavaikutuksia, kun en vielä haluaisi laittaa sitä iänkään piikkin.
Elämässä siis porskutellaan täysillä ja nautin joka hetkestä. Onneksi tuli kunnon sadepäivä, että maltan olla sisällä ja kirjoittaa tämän. Ihanaa kesää!
Kommentit
Lähetä kommentti